Jesse Jacksonin rohkea neuvottelumatka: miten hän pelasti kolme yhdysvaltalaista sotavankia Kosovon sodassa
Toukokuussa 1999 Yhdysvaltain armeijan kersantti Andrew Ramirez oli ollut jugoslavialaisten joukkojen vangitsemana jo yli kuukauden. Pimeät sellit, toistuvat kuulustelut ja epävarmuus tulevasta olivat arkea – eikä hänellä ollut aavistustakaan, että kulissien takana käytiin intensiivistä diplomatiaa hänen ja kahden muun sotilaan vapauttamiseksi.
Vain viikkoja aiemmin Ramirez ja kaksi muuta yhdysvaltalaissotilasta, kersantti Christopher Stone ja sotamies Steven Gonzales, olivat suorittaneet rutiinipartiota Makedonian ja Jugoslavian rajalla, kun he joutuivat yllättäen vastakkain vihollisjoukkojen kanssa. Lyhyen tulitaistelun jälkeen he antautuivat ja joutuivat sotavangeiksi Kosovon sodan keskellä.
Taustalla Nato-pommitukset ja poliittinen vastustus
Ramirezin vangitsemisen aikaan Nato – Yhdysvallat johdossaan – oli vasta aloittanut massiivisen ilmakampanjan. Tarkoituksena oli pakottaa silloinen Serbian johtaja Slobodan Milošević vetämään joukkonsa pois Kosovosta. Pommitukset loivat äärimmäisen jännittyneen ilmapiirin, jossa diplomatialle oli vain vähän tilaa.
Juuri tällaisessa tilanteessa astui kuvaan pastori Jesse Jackson, joka kuoli 84-vuotiaana. Tuolloin 57-vuotiaalla Jacksonilla oli jo maine epävirallisen, niin sanotun yksityisdiplomatian harjoittajana. Hän oli aiemmin auttanut vapauttamaan muun muassa Syyrian vangitseman yhdysvaltalaisen merivoimien lentäjän vuonna 1984, 22 amerikkalaista vankia Kuubassa sekä useita Yhdysvaltain kansalaisia Irakin hallinnon käsistä juuri ennen Persianlahden sotaa.
Silti Bill Clintonin hallinto vastusti Jacksonin aikomusta lähteä Belgradiin. Yhdysvallat varoitti häntä hiljaisesti, että pommitukset jatkuisivat, vaikka hän matkustaisi paikalle neuvottelemaan sotavankien vapauttamisesta. Valkoinen talo pelkäsi sekä turvallisuusriskejä että sitä, että Jacksonin oma-aloitteinen diplomatia sekoittaisi virallista ulkopolitiikkaa.
Yllättävä liittolainen: serbiamerikkalainen kongressiedustaja
Samaan aikaan Jugoslavian hallinto etsi omaa väyläänsä Washingtoniin. Se alkoi lähestyä Illinoisin kongressiedustajaa Rod Blagojevichia, joka oli tuolloin ainoa serbiamerikkalainen Yhdysvaltain kongressissa ja josta myöhemmin tuli Illinoisin kuvernööri.
Blagojevich kertoo, että Yhdysvaltain ulkoministeriö ei antanut hänelle lupaa matkustaa – hän oli vain ”nuori, kokematon kongressiedustaja”. Poliittisen konsultin David Axelrodin – sittemmin Barack Obaman avainneuvonantajan – ehdotuksesta Blagojevich kuitenkin liittoutui Jacksonin kanssa ja otti yhteyttä tämän poikaan Jesse Jackson Jr:iin rakentaakseen yhteyden.
Jackson asetti matkalle selkeän ehdon: hän ei tulisi Belgradiin, ellei saisi varmaa pääsyä tapaamaan vangittuja sotilaita. Blagojevichin mukaan hän onnistui neuvottelemaan Jugoslavian hallinnolta kirjallisen takuun, että he saisivat nähdä sotavangit. Samalla heitä varoitettiin toistuvasti, että matka olisi hengenvaarallinen – pommitukset jatkuivat ja tilanne oli arvaamaton.
Uskonnollinen valtuuskunta lentää Belgradiin
Huhtikuun lopussa 1999 Jesse Jackson, Rod Blagojevich ja moniuskontoinen valtuuskunta nousivat koneeseen ja lensivät Belgradiin. Siellä he tapasivat suoraan Slobodan Miloševićin, yrittäen avata neuvotteluväylän sotavankien vapauttamiseksi.
Jackson kuvaili myöhemmin, että hänen oli ”kerrottava Miloševićille, millaiset vaihtoehdot tällä todellisuudessa olivat”. Hänen mukaansa sodan suurimpia epäonnistumisia ovat diplomatian, viestinnän ja luottamuksen pettäminen – ja juuri näitä hän yritti paikata henkilökohtaisella läsnäolollaan.
Samaan aikaan Ramirez ja hänen toverinsa pysyivät täysin pimennossa. He eivät tienneet mitään Jacksonin matkasta, valtuuskunnasta tai salaisista keskusteluista Belgradissa.
Yllätys sotavangeille: Jesse Jackson ilmestyy ovelle
Ramirez muistelee, että eräänä päivänä vangitsijat tulivat ilman selitystä hakemaan heidät sellistään. Heidät kuljetettiin käsiraudoissa toiseen huoneeseen, jonka ovella näkyivät CNN:n ja muiden uutistoimistojen kamerat.
Ja sitten hän näki Jesse Jacksonin. ”Meillä ei ollut mitään tietoa, ei pienintäkään aavistusta, mitä oli tapahtumassa”, Ramirez kertoi BBC:lle. ”Vitsailin hänelle myöhemmin, että luulin tilanteen olevan täysin sekaisin – jopa pastori Jackson oli joutunut vangiksi!”
Vasta myöhemmin sotilaille selvisi, kuinka jännitteiset ja monipäiväiset neuvottelut heidän vapauttamisensa taustalla olivat olleet.
Kova vääntö: kaikki kolme tai ei ketään
Blagojevich kuvailee neljän päivän jaksoa Belgradissa ”frenettiseksi ja uuvuttavaksi”. Milošević tarjoutui aluksi vapauttamaan vain yhden tai kaksi sotilaista, mutta ei kaikkia kolmea. Jackson piti linjansa tiukkana: he ottaisivat joko kaikki kolme tai eivät ketään.
”Jesse Jackson oli koko prosessin keskeinen hahmo”, Blagojevich sanoi. ”Minä olin käytännössä vain mies, joka kantoi hänen laukkujaan.”
Lopulta Jugoslavian johto taipui. Kaikki kolme sotavankia päätettiin vapauttaa. 1. toukokuuta Ramirez, Stone ja Gonzales pääsivät vapauteen, ja seuraavana päivänä he ylittivät rajan Kroatiaan Jacksonin ja muun valtuuskunnan seurassa. Sieltä heidät lennätettiin Yhdysvaltain tukikohtaan Saksaan ja edelleen kotiin.
”Hän ei lähtisi ilman meitä” – sotilaan kiitollisuus
Ramirez muistaa Jacksonin rauhallisena ja päättäväisenä. ”Hän oli hyvin itsevarma. Hän sanoi, ettei lähtisi ilman meitä ja että perheemme Yhdysvalloissa rukoilivat ja odottivat meitä kotiin. Hän halusi varmistaa, että ymmärsimme: hän aikoo palata kotiin meidän kanssamme.”
Noin vuotta vapauttamisen jälkeen Ramirez erosi armeijasta ja muutti takaisin kotiosavaltioonsa Kaliforniaan. Hän piti yhteyttä Jacksoniin – lensi Chicagoon esittelemään tälle vastasyntyneen poikansa ja tapasi häntä silloin tällöin eri tapahtumissa ympäri Yhdysvaltoja.
Jacksonin kuolema kosketti Ramirezia syvästi. Hän kertoi olleensa ”sydänjuuriaan myöten murtunut” kuullessaan uutisen miehen poismenosta, joka oli ratkaisevalla hetkellä pelastanut hänen ja kahden muun sotilaan hengen.
”Hän teki meidän vuoksemme jotain, mihin hänellä ei ollut mitään velvollisuutta. Uskon vilpittömästi, että hän toimi, koska näki jonkun hädässä ja uskoi voivansa auttaa. Hän teki sen meidän ja perheidemme tähden. Olemme hänelle ikuisesti kiitollisia.”
Yksityisdiplomatian perintö ja sodan inhimillinen hinta
Jesse Jacksonin matka Belgradiin on jäänyt historiankirjoihin esimerkkinä siitä, miten yksittäinen vaikuttaja voi toimia virallisen diplomatian rinnalla ja silti saada aikaan konkreettisia tuloksia. Kosovon sodan kiivaiden pommitusten keskellä hänen neuvottelunsa osoittivat, että keskusteluyhteyden avaaminen on mahdollista, vaikka aseet paukkuisivat.
Samalla tapaus muistuttaa sodan inhimillisestä hinnasta – vangituista sotilaista, huolestuneista perheistä ja niistä, jotka yrittävät vaarantaen oman asemansa tai turvallisuutensa tuoda ihmisiä elossa kotiin. Vastaavia, perheen hätää ja sairaalahuolia kuvaavia tarinoita löytyy myös rauhan ajalta, kuten Dora Palmroosin kauhun hetkistä, raskaasta sairaalaviikosta ja lapsen ambulanssikiidätyksestä kertova kertomus, jossa korostuu sama teema: kun läheinen on vaarassa, jokainen apu ja jokainen rohkea teko merkitsee kaikkea.
Jacksonin perintöön kuuluu ajatus, että diplomatia ei ole vain valtioiden välistä vallankäyttöä, vaan myös inhimillistä välittämistä – halua nähdä vihollisenkin puolella olevat ihmisinä, joilla on perheet, pelot ja toivo kotiinpaluusta.
Ei sisällä instagram post:eja
