Enemmän otteluita ei tarkoita parempaa jalkapalloa – miksi liiallinen pelitahti uhkaa pelaajia ja peliä

Euroopan huippusarjoissa kausi lähestyy ratkaisuhetkiään, ja ottelut seuraavat toisiaan ennennäkemättömällä tahdilla. Valioliigassa ja eurocupeissa pelaavat seurat joutuvat puristamaan yhä enemmän pelejä yhä lyhyempään ajanjaksoon, mikä kuormittaa sekä pelaajia että valmennusryhmiä äärirajoille.

Entinen Valioliiga-manageri Tony Pulis nostaa esiin huolen: ottelumäärien paisuttaminen ja turnausten laajentaminen eivät palvele pelaajien terveyttä, eivät seuroja eivätkä lopulta edes kannattajia. Suurempi ei automaattisesti tarkoita parempaa – usein päinvastoin.

Matkustaminen, aikaerot ja palautuminen – näkymätön vihollinen

Euroopan huippuseurat eivät kärsi ainoastaan tiiviistä otteluruuhkasta, vaan myös raskaasta matkustamisesta. Esimerkkinä Newcastle Unitedin yli 4 000 kilometrin edestakainen matka Bakuun – pisin, jonka englantilaisseura on koskaan tehnyt Mestarien liigassa. Tällaiset reissut syövät aikaa palautumiselta, altistavat aikaeroille ja heikentävät valmistautumista seuraaviin liigaotteluihin.

Tilastot osoittavat, että euro-ottelun jälkeen vieraskentällä pelaava joukkue on usein selvässä takaa-ajajan asemassa. Fyysinen ja henkinen kuorma kasvaa, mutta kalenteri ei jousta.

Pulis koki saman konkreettisesti Stoke Cityn kanssa Eurooppa-liigassa. Pitkät lennot Israeliin, Ukrainaan, Kroatiaan ja Turkkiin pakottivat etsimään erilaisia palautumismalleja: joskus lennettiin heti ottelun jälkeen kotiin, toisinaan jäätiin yöksi ja tehtiin seuraavana aamuna kevyt palauttava harjoitus ennen paluulentoa.

Silti kompromissit olivat väistämättömiä. Seuraavan Valioliiga-ottelun pelaaminen – usein vielä vieraskentällä – oli äärimmäisen raskasta, ja perään kirjattiin muutamia rumiakin tappioita. Pulis huomauttaa, ettei kukaan ole vieläkään löytänyt täydellistä ratkaisua tähän ongelmaan.

Moderni urheilutiede vastaan lihasvammat

Nykyjalkapallossa seurojen panostukset lääketieteeseen, fysioterapiaan ja urheilutieteeseen ovat valtavia. Dataa kerätään jokaisesta juoksuaskeleesta, kuormitusta mitataan reaaliajassa ja pelaajia seurataan tarkemmin kuin koskaan aiemmin.

Vanhan koulukunnan kivunlievitys – kipupiikit ja -pillerit, joilla pelaajat pakotettiin kentälle – on pitkälti historiaa. 1970- ja 80-luvuilla moni pelaaja eli esiintymispalkkioista ja voittobonuksista, joten kivun läpi pelaaminen oli arkipäivää. Nyt pelaajia suojellaan paremmin, mutta silti yksi kysymys nousee yhä uudelleen: miksi pehmytkudosvammat eivät vähene, vaan monin paikoin lisääntyvät?

Pulis kertoo, että hänen omassa valmennusfilosofiassaan pehmytkudosvammojen – kuten takareisi-, pohje- ja nivusvammojen – ennaltaehkäisy oli keskiössä. Nivelvammoja taklauksista ei voi täysin estää, mutta lihasvammoihin voidaan vaikuttaa oikealla harjoittelulla.

Hänen joukkueensa aloittivat kauden 10–14 päivän peruskuntokaudella, jossa rakennettiin vahva kestävyys ilman, että jalkojen päälihasryhmiä ylikuormitettiin. Tämän jälkeen harjoitukset lyhenivät ja nopeutuivat, sekä pallon kanssa että ilman. Kun perusvoima ja -kunto oli rakennettu, arki nojasi systemaattiseen ennaltaehkäisyyn: aktivointiharjoitteita (esimerkiksi pakarasiltoja ja kuminauhalla tehtäviä kävelyjä), kevyitä painoharjoituksia ja liikkuvuutta tukevia venytyksiä.

Päivittäinen kenttäosuus oli rajattu noin 80 minuuttiin. Viikon alussa kuormitettiin kovempaa, ja ottelupäivää kohti kuormaa kevennettiin. Pulis kertoo, että tämä malli toimi hyvin – siksi hän halusi selvittää, miksi pehmytkudosvammat ovat nyt monella seuralla niin yleisiä.

Pelaajat ovat isompia ja nopeampia – ja rasitus kovempaa

Keskusteluissa luotettavien lääketieteen ammattilaisten kanssa Pulis sai kuulla, ettei ongelma johdu siitä, että voimaharjoittelu tai fysiikkavalmennus olisi laiminlyöty. Päinvastoin: pelaajat ovat aiempaa vahvempia, kookkaampia ja nopeampia.

Ottelumäärätkään eivät yksin selitä tilannetta. Manchester United pelasi kaudella 2008–09 peräti 66 kilpailullista ottelua, Liverpool 63 ottelua kaudella 2021–22, ja samanlaisiin lukemiin yltävät nyt myös Chelsea, Manchester City ja Arsenal. Suuri ottelumäärä ei siis ole täysin uusi ilmiö.

Sen sijaan pelin luonne on muuttunut. Nykyisin lähes jokaisessa joukkueessa on useita erittäin nopeita pelaajia – ei vain yksi tai kaksi. Vaikka pelaajien kokonaisjuoksumatkat ottelua kohden eivät ole merkittävästi kasvaneet, kiihdytyksiä ja täyden vauhdin spurtteja tulee enemmän, ja ne ovat rajumpia. Tämä rasittaa lihaksia ja jänteitä aivan eri tasolla kuin 30 vuotta sitten.

Tätä kuormaa voisi periaatteessa hallita, mutta ongelma on, että tiivistyvän ottelukalenterin myötä aikaa palautumiselle ja laadukkaalle harjoittelulle jää yhä vähemmän. Kyse ei siis ole vain siitä, kuinka monta peliä kaudessa pelataan, vaan kuinka monta peliä pelataan lyhyessä ajassa.

Fifan ja Uefan laajennukset paisuttavat kalenterin äärirajoille

Viime vuosina pelaajat ovat yhä äänekkäämmin kyseenalaistaneet ottelumäärät maajoukkueissa – ja tämä päälle jo valmiiksi kuormittavan seurajoukkuekauden. Fifa ja Uefa ovat samaan aikaan laajentaneet sekä kilpailukalentereita että itse turnauksia.

Jalkapallon MM-kisat ovat tästä näkyvin esimerkki. Seuraavassa turnauksessa mukana on ennätykselliset 48 joukkuetta ja yhteensä 104 ottelua – kaksinkertainen määrä verrattuna vuoden 1994 Yhdysvaltain MM-kisoihin. Pelkkiin alkulohkoihin tarvitaan 72 ottelua, ennen kuin vasta 16 joukkuetta putoaa ja pudotuspelit alkavat.

Myös Mestarien liigan uusi formaatti lisää ottelumääriä. 36 joukkueen liigavaiheessa pelataan 144 ottelua, jotta vain 12 seuraa putoaa ennen pudotuspelejä. Lisäksi järjestelmää on arvosteltu siitä, että joukkue voi hävitä useita otteluita ja silti edetä jatkoon – mikä heikentää monen ottelun merkityksellisyyttä.

Kun tähän lisätään kaksi Eurooppa-liigaa, uusi seurajoukkueiden MM-turnaus ja muut laajennetut kilpailut, on selvää, että Fifa ja Uefa ovat rakentaneet omia imperiumejaan vahvasti ottelumäärien kasvattamisen varaan.

Laajentaminen hyödyttää pieniä maita – mutta mitä se tekee huipulle?

Pulis antaa tunnustusta pienemmille jalkapallomaille, jotka pääsevät MM-kisoihin ensimmäistä kertaa. Se on valtava kokemus sekä pelaajille että kansakunnille, ja miljoonat kannattajat pääsevät juhlimaan historiallisia hetkiä.

Samalla hän kuitenkin uskoo, että neutraalit katsojat alkavat väistämättä kyseenalaistaa ajatuksen siitä, että suurempi on automaattisesti parempi. Turnausten laajentaminen ja ottelumäärien kasvu heijastuvat suoraan kansallisiin sarjoihin – erityisesti Valioliigaan, jota Pulis pitää maailman parhaana liiganä ja jota hänen mielestään pitäisi suojella.

Kun huippupelaajia kuormitetaan liikaa, kasvaa riski, että kotimaan sarjojen laatu heikkenee. Tämä ei ole hyväksi sen enempää seuroille, pelaajille kuin faneillekaan.

Vertailukohtana NFL – yksi ottelu viikossa

Pulis nostaa esiin vertailun NFL:ään, ainoaan toiseen kansainväliseen urheiluliigaan, joka taloudellisessa ja viihteellisessä mielessä voi verrata itseään Valioliigaan. NFL:ssä pelataan pääosin vain yksi ottelu viikossa. Liiga ja seurat ovat äärimmäisen tarkkoja siitä, että tähtipelaajat ovat parhaassa mahdollisessa kunnossa jokaiseen peliin.

Jalkapallo on fyysisesti erilainen laji, mutta perusajatus pitäisi olla sama: eliittitason pelaajia ei saa kuluttaa loppuun. Liian tiivis ottelutahti ja ylikorostettu kaupallisuus uhkaavat juuri niitä pelaajia, joiden varassa koko viihdebisnes pyörii.

Huippupelaajista ei saa tehdä rahastusautomaatteja

Pulis varoittaa, että Englannin jalkapalloliitto ja sarjajärjestäjät joutuvat olemaan erittäin tarkkoja sen suhteen, miten he suhtautuvat Fifa:n ja Uefa:n jatkuviin uudistuksiin ja uusiin kilpailuihin. Vaarana on, että Valioliigan huippupelaajat muuttuvat käytännössä “lypsylehmiksi”, joita peluutetaan yhä useammassa turnauksessa ja markkina-alueella.

Jalkapallon suurimpien kilpailujen – Mestarien liigan ja MM-kisojen – pitäisi olla näyteikkuna, jossa maailman parhaat pelaajat esiintyvät huipputerässä sekä seurajoukkueidensa että maajoukkueidensa väreissä. Tason pitäisi olla askel korkeampi kuin kotimaan sarjoissa, ei vain yksi lisäturnaus muiden joukossa.

Pulisin mielestä näin ei enää ole. Hänen näkemyksensä mukaan Fifa ja Uefa ovat vesittäneet molempia kilpailuja laajentamalla niitä liikaa. Moni ottelu tuntuu vailla todellista panosta olevalta – tarkoitus näyttää olevan ennen kaikkea se, että pelataan mahdollisimman monta peliä ja kerätään mahdollisimman paljon rahaa.

Tasapaino viihteen, rahan ja pelaajaturvallisuuden välillä

Jalkapallo elää faneista, ja lajin kasvu uusille markkinoille on monella tapaa positiivinen asia. Mutta jos huippupelaajat väsyvät, loukkaantuvat ja otteluiden taso laskee, kärsijänä on lopulta koko jalkapalloperhe – myös kannattajat ja kaupalliset kumppanit.

Tarvitaan rohkeutta myöntää, ettei isompi turnaus tai useampi kilpailu automaattisesti tee lajista parempaa. Pelaajien terveyden, otteluiden laadun ja kansallisten sarjojen – kuten Valioliigan – elinvoiman pitäisi olla etusijalla silloin, kun uusia formaatteja ja kalentereita suunnitellaan.

Samalla kun keskustellaan pelaajaturvallisuudesta ja ottelumääristä, jalkapallon inhimillinen ja viihteellinen puoli ei saa unohtua. Esimerkiksi talviolympialaisissa nähty tapaus, jossa olympialadulle karannut koira juoksi maaliin hiihtäjien kanssa, muistuttaa, miksi urheilua ylipäätään seurataan: arvaamattomuuden, tunteiden ja aitojen tarinoiden vuoksi – ei siksi, että otteluita olisi loputtomasti.

Jos jalkapallo haluaa säilyttää asemansa maailman seuratuimpana lajina, sen on löydettävä uusi tasapaino rahallisten intressien, turnausten laajentamisen ja pelaajien hyvinvoinnin välillä. Vain siten varmistetaan, että huippupelaajat voivat loistaa tärkeimmissä otteluissa – eivätkä uuvu matkalla.

Ei sisällä instagram post:eja