Peter Mandelsonin nousu ja tuho: Labour-puolueen vaikutusvaltaisen taustavaikuttajan ura päättyi skandaaliin
Peter Mandelson on eronnut Britannian työväenpuolueesta (Labour) sen jälkeen, kun julkisuuteen nousi uusia paljastuksia hänen läheisestä ystävyydestään edesmenneen, tuomitun pedofiilin Jeffrey Epsteinin kanssa. Päätös merkitsee dramaattista loppua miehelle, joka neljän vuosikymmenen ajan kuului Labourin vaikutusvaltaisimpiin taustavaikuttajiin – ja jonka maine poliittisena ”fixerinä” oli sekä voimavara että rasite puolueelle.
Epstein-yhteydet katkaisivat uran lopullisesti
Mandelson, joka erotettiin Ison-Britannian Yhdysvaltain-suurlähettilään tehtävästä syyskuussa viime vuonna, esiintyy toistuvasti Yhdysvaltain oikeusministeriön uusimmassa asiakirjajulkaisussa. Tuore asiakirja-aineisto avaa tarkemmin rahoittaja Epsteinin ja brittipoliitikon välistä suhdetta ja nostaa esiin myös väitettyjä rahansiirtoja Mandelsonille.
Helmikuussa julkaistu asiakirjaerä sisältää dokumentteja, joiden mukaan Epstein olisi maksanut Mandelsonille yhteensä 75 000 dollaria (noin 55 000 puntaa) kolmessa 25 000 dollarin erässä vuosina 2003 ja 2004. Mandelson kiistää muistavansa tai tunnistavansa näitä maksuja ja kutsuu väitteitä valheellisiksi, mutta myöntää, että ne on tutkittava perin pohjin.
Skandaalin paisuessa Britannian hallitus päätti luopua Mandelsonista Yhdysvaltain-suurlähettiläänä, vaikka hänen suoritustaan virassa oli aiemmin pidetty onnistuneena. Lopulta paine johti myös eroon Labour-puolueesta, jossa hän oli ollut keskeinen hahmo yli 30 vuoden ajan.
Anteeksipyyntö Epstein-uhreille ja ero Labourista
Vuoden alussa antamassaan BBC-haastattelussa Mandelson väitti, ettei ollut koskaan nähnyt alaikäisiä tyttöjä Epsteinin kiinteistöissä. Aluksi hän kieltäytyi pyytämästä anteeksi amerikkalaisen rikollisen uhreilta sillä perusteella, ettei ollut tietoinen Epsteinin teoista.
Kritiikin kasvaessa Mandelson esitti kuitenkin myöhemmin ”yksiselitteisen anteeksipyynnön” uhreille ja selitti: ”En halunnut tulla nähdyksi vastuullisena hänen rikoksistaan, joista olin tietämätön, en välinpitämätön, johtuen niistä valheista, joita hän kertoi minulle ja niin monille muille.”
Eroanomuksessaan Labourin puoluesihteerille Mandelson kirjoitti, että hänen on itse selvitettävä häneen kohdistuvat väitteet mahdollisista maksuista 20 vuoden takaa, mutta ettei hän halua aiheuttaa puolueelle enempää häpeää prosessin aikana. ”En halua aiheuttaa lisää nolostusta Labour-puolueelle ja siksi eroan puolueen jäsenyydestä”, hän totesi kirjeessään ja toisti anteeksipyyntönsä naisille ja tytöille, ”joiden ääni olisi pitänyt kuulla jo kauan sitten”.
Labour-suvun kasvatti ja New Labour -projektin arkkitehti
Peter Mandelson syntyi Labourin niin sanottuun ”kuninkaalliseen” sukuun. Hänen isoisänsä Herbert Morrison oli keskeinen ministeri Clement Attleen sodanjälkeisessä hallituksessa vuonna 1945 ja yksi puolueen suurista nimistä. Tämä tausta antoi Mandelsonille varhaisen pääsyn puolueen ytimeen ja määritti hänen poliittisen suuntautumisensa.
1980-luvulla, kun Labour kärsi toistuvia tappioita Margaret Thatcherin konservatiiveille, Mandelson aloitti työnsä puolueen palveluksessa. Labour oli tuolloin historiallisen heikossa asemassa, ja juuri nämä vuodet muovasivat Mandelsonin käsitystä siitä, että puolueen oli pakko uudistua päästäkseen takaisin hallitukseen.
Vuoden 1992 katkera vaalitappio – jolloin Neil Kinnockin johtama Labour hävisi odotukset kumonneella tavalla – vahvisti Mandelsonin uskoa modernisoinnin välttämättömyyteen. Hänestä tuli yksi keskeisistä hahmoista New Labour -hankkeessa, joka pyrki uudelleenbrändäämään puolueen keskiluokalle uskottavaksi hallitusvaihtoehdoksi.
Ratkaiseva rooli Tony Blairin nousussa
Vuonna 1994 Mandelsonilla oli ratkaiseva rooli Tony Blairin valinnassa Labourin puheenjohtajaksi. Hän asettui selkeästi Blairin taakse Gordon Brownia vastaan, jota moni piti luonnollisena seuraajana puolueen johdossa. Tämä valinta kylvi pitkäaikaisen kaunan siemenen Brownin ja Mandelsonin välille – kaunan, jonka monet uskovat vaikuttaneen kulisseissa vielä vuosia myöhemmin.
Kaikesta huolimatta Blair, Brown ja Mandelson jatkoivat yhteistyötä ja nousivat New Labour -projektin keskeisiksi arkkitehdeiksi. Tavoitteena oli tehdä Labourista vaalikelpoinen keskusta-vasemmistolainen puolue, joka puhuttelisi sekä perinteistä työväestöä että uutta keskiluokkaa.
Työ palkittiin vuoden 1997 jytkyvoitossa, kun Labour palasi valtaan yli kymmenen vuoden oppositiokauden jälkeen. Mandelson nimitettiin ensin ministeriksi ilman salkkua ja sittemmin kauppaministeriksi, rooleihin, joissa hänen maineensa vaikutusvaltaisena taustavaikuttajana vahvistui entisestään.
”Pimeyden prinssi”: maine spin doctorina ja juonittelijana
Mandelsonin kyky muovata viestintää, hallita mediaa ja vaikuttaa kulisseissa loi hänelle lempinimen ”Pimeyden prinssi”. Hänestä tuli eräänlainen spin doctorin ruumiillistuma – henkilö, joka ei välttämättä itse ollut jatkuvasti parrasvaloissa, mutta jonka kädenjälki näkyi puolueen strategiassa, kampanjoissa ja kriisinhallinnassa.
Monet Labourin jäsenet arvostivat hänen strategista silmäänsä ja kykyään myydä puolueen viesti vaikeinakin aikoina. Samalla häntä syytettiin puolueen perinteisten sosialististen periaatteiden vesittämisestä ja liiallisesta lähentymisestä liike-elämään ja varakkaisiin tukijoihin.
Luottamuspula oli niin suuri, että Tony Blair totesi aikoinaan New Labour -projektin olevan valmis vasta, kun puolueen jäsenet oppisivat ”rakastamaan Peter Mandelsonia”. Mandelson itse piti tätä tavoitteena, joka asettaa riman liian korkealle – mutta hän oli usein valmis kantamaan epäsuosion hinnan, jos se palveli hänen mielestään puolueen vaalimenestystä.
Toistuvat skandaalit ja eroilut hallituksesta
Vaikka Mandelson oli Labourin strateginen aivot, hänen uransa ministerinä oli täynnä kohuja ja pakotettuja lähtöjä. Vuonna 1998 hän joutui eroamaan ensimmäisen kerran hallituksesta, kun paljastui, että hän oli saanut 373 000 punnan salaisen lainan ministerikollegaltaan Geoffrey Robinsonilta. Lainan avoimuuden puute herätti epäilyjä eturistiriidoista ja vei Mandelsonin pois hallituksesta – ainakin hetkeksi.
Alle vuotta myöhemmin hän palasi takaisin hallitukseen Pohjois-Irlannin ministeriksi. Tehtävä oli poliittisesti herkkä ja vaativa, mutta Mandelsonin ura tässä roolissa katkesi tammikuussa 2001, kun häntä syytettiin epäasiallisesta vaikuttamisesta Hinduja-veljesten passihakemukseen. Myöhempi tutkinta vapautti hänet väärinkäytösepäilyistä, mutta vahinko maineelle oli jo tapahtunut.
Samana vuonna hän piti dramaattisen ja tunteikkaan puheensa säilytettyään Hartlepoolin parlamenttipaikan tiukassa kamppailussa vasemmistolaisten haastajien kanssa. Puheesta tuli eräänlainen manifesti hänen poliittiselle tahdonvoimalleen: ”Sanottiin, että olin poliittisessa rauniossa. Urani riekaleina, enkä enää koskaan olisi osa elävää politiikkaa. No, he aliarvioivat Hartlepoolin. Ja he aliarvioivat minut. Koska minä olen taistelija, en luovuttaja!”
Uusi suunta EU:ssa ja yllättävä paluu Britannian politiikan huipulle
Kaksi vuotta myöhemmin Mandelson jätti parlamentin ja siirtyi EU:n kauppakomissaariksi. Tehtävä tarjosi hänelle mahdollisuuden hyödyntää kansainvälisiä verkostojaan ja vahvistaa mainettaan talous- ja kauppapolitiikan osaajana.
Kun Gordon Brown nousi pääministeriksi vuonna 2007, harva uskoi Mandelsonin palaavan enää keskeiseen rooliin Britannian politiikassa. Vanha kauna Blair–Brown–Mandelson -kolmion sisällä näytti olevan este tulevalle yhteistyölle.
Kuitenkin vuonna 2008 Brown teki monia hämmästyttäneen liikkeen ja kutsui Mandelsonin takaisin hallitukseen liikeministeriksi, samalla nimittäen hänet paroniksi ylähuoneeseen. Brownin hallitus oli tuolloin heikossa hapessa, ja Mandelsonin tehtäväksi tuli hallituksen uudelleenkäynnistäminen ja sen julkisuuskuvan terävöittäminen.
Vuonna 2009 Labourin puoluekokouksessa Mandelson piti puheen, joka jäi monien mieleen. Hän rohkaisi masentuneita puolueaktiiveja sanomalla: ”Jos minä voin palata, me voimme palata.” Puhe tulkittiin todisteeksi siitä, että hän oli ainakin hetkellisesti onnistunut kääntämään epäluulon arvostukseksi.
Lobbariksi, globaaliksi verkostoijaksi ja lopulta suurlähettilääksi
Labourin luovutettua vallan Mandelson siirtyi liike-elämän ja politiikan välimaastoon perustamalla kansainvälisen lobbaus- ja neuvontayhtiön Global Counsellin. Yhtiön kautta hän jatkoi vaikutusvaltaisten kontaktien keräämistä niin yritysmaailmassa kuin politiikassa ympäri maailmaa.
Hänen taitonsa luoda suhteita ja hurmata päättäjiä oli hyvin tunnettu. Yhdysvaltain silloinen presidentti George W. Bush kutsui häntä lempinimellä ”silver tongue” – hopeakieli – viitaten Mandelsonin sujuvaan ja vakuuttavaan esiintymiseen. Hän lomaili muun muassa Donald Trumpin valtiovarainministerinä toimineen Scott Bessentin kanssa ja loi suhteita The Apprentice -ohjelman tuottajaan Mark Burnettiin, jonka ohjelma nosti Trumpin maailmanlaajuiseen julkisuuteen.
Kun pääministeri Sir Keir Starmer etsi uutta suurlähettilästä Washingtoniin, Mandelsonin laaja kansainvälinen verkosto ja kokemus tekivät hänestä luontevan ehdokkaan. Joulukuussa 2024 hänet nimitettiin Ison-Britannian Yhdysvaltain-suurlähettilääksi, ja hänen tehtäväkseen annettiin suhteiden rakentaminen tulevaan Trumpin hallintoon.
Ensimmäisten kuukausien perusteella Mandelsonia pidettiin onnistuneena valintana. Kuitenkin Epstein-yhteyksiin liittyvän kirjeenvaihdon julkistaminen ja pelko uusista paljastuksista pakottivat Downing Streetin lopulta katkaisemaan siteet häneen.
Korkea elämäntyyli ja kohtalokas heikkous
Mandelsonin koko uran ajan hänen kykynsä liikkua rikkaiden ja vaikutusvaltaisten seurapiireissä oli sekä etu että kirous. Hänen ystävänsä kuvailivat häntä henkilönä, joka nautti loistosta ja luksuksesta enemmän kuin olisi ollut taloudellisesti järkevää. Eräs hänen lähipiiriinsä kuuluva kertoi BBC:lle aiemmin tänä vuonna: ”Hänellä on heikkouksia. Hän pitää korkeasta elämästä. Elämäntyyli, johon hänellä ei oikeasti ole varaa.”
Entinen Labour-kansanedustaja ja ministerikollega Ben Bradshaw vertasi Mandelsonia Ikarokseen – kreikkalaisen mytologian hahmoon, joka lensi liian lähelle aurinkoa ja putosi tuhoon. ”Hän on osoittanut olevansa erittäin tehokas useissa tehtävissä, mutta ajoittain hän on lentänyt liian lähelle aurinkoa”, Bradshaw sanoi BBC:n World at One -ohjelmassa.
Nyt 72-vuotiaana, kolmannen pakotetun eronsa jälkeen neljällä vuosikymmenellä, monet uskovat, että tämä saattaa todella olla viimeinen luku Peter Mandelsonin poikkeuksellisessa – ja ristiriitaisessa – poliittisessa tarinassa.
Labourin kriisit ja julkisuuskuva kulttuurin ja viihteen valossa
Mandelsonin tapaus on osa laajempaa keskustelua siitä, miten poliitikkojen yksityiset suhteet, elämäntyyli ja valinnat vaikuttavat puolueiden uskottavuuteen. Labour on viime vuosina pyrkinyt uudistamaan imagoaan ja rakentamaan etäisyyttä menneisyyden skandaaleihin, joissa valta, raha ja viihdemaailma kietoutuvat toisiinsa.
Sama ilmiö näkyy myös kulttuurin ja musiikkifestivaalien maailmassa, jossa tunnetut artistit käyttävät esiintymislavoja käsitelläkseen julkisia ja yksityisiä kriisejään. Esimerkiksi poptähti Lily Allen on tuomassa erolevynsä vahvasti esille Cornwallissa järjestettävillä Boardmasters-festivaaleilla, mikä kuvastaa, miten henkilökohtaiset tarinat ja julkiset esiintymiset kietoutuvat yhteen nykypäivän mediaympäristössä. Tästä näkökulmasta Lily Allenin erolevyn tuominen Boardmasters-festivaaleille Cornwalleen on kiinnostava esimerkki siitä, miten maineenhallinta, tunteet ja yleisön odotukset näkyvät myös politiikan ulkopuolella.
Politiikassa tällaiset tarinat saavat kuitenkin toisenlaisen painoarvon: kysymys ei ole vain julkisuuskuvasta, vaan myös luottamuksesta, vallankäytöstä ja vastuusta. Mandelsonin ura osoittaa, kuinka nopeasti vuosikymmenten aikana rakennettu vaikutusvalta voi murentua, kun menneisyyden suhteet ja päätökset nousevat uudessa valossa tarkasteluun.
Ei sisällä instagram post:eja
