Rob Reiner – suurisydäminen nero ja kuuden klassikkoelokuvan ohjaaja
Yhdysvaltalainen ohjaaja, näyttelijä ja tuottaja Rob Reiner on löytynyt kuolleena yhdessä puolisonsa Michele Singer Reinerin kanssa. Hollywoodissa Reineriä pidettiin yhtenä sukupolvensa vaikutusvaltaisimmista ja monipuolisimmista elokuvantekijöistä – sekä taiteellisesti että yhteiskunnallisesti.
Näyttelijästä ohjaajaksi – tie All in the Familysta Hollywood-klassikoihin
Bronxissa syntynyt Rob Reiner nousi alun perin julkisuuteen 1970-luvun hittisarjassa All in the Family, jossa hän näytteli 1960-luvun hipiksi kuvattua Michael ”Meathead” Stiviciä. Rooli toi hänelle kahdesti Emmy-palkinnon parhaasta miessivuosasta ja teki hänestä koko Yhdysvaltojen tunteman kasvon.
Myöhemmin Reiner nähtiin muun muassa Leonardo DiCaprion hahmon isänä elokuvassa The Wolf of Wall Street, mutta hänen todellinen perintönsä syntyi kameran toisella puolella. Ohjaajana Reiner loi 1980- ja 1990-luvuilla poikkeuksellisen sarjan klassikkoelokuvia, jotka ulottuivat komediasta fantasiaan, trilleriin ja oikeussalidraamaan.
Ensikosketuksensa ohjaamiseen Reiner sai jo vuonna 1974 TV-elokuvalla Sonny Boy, mutta läpimurto tuli vasta vuosia myöhemmin kulttikomedia This Is Spinal Tapin myötä.
This Is Spinal Tap – rock-mockumentary, joka meni ”yhdellätoista”
Vuonna 1984 valmistunut This Is Spinal Tap on yhä yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista mockumentary-elokuvista. Se seuraa fiktiivisen brittiläisen heavy metal -yhtyeen kaoottista uraa ja on samalla pureva satiiri rock-bisneksestä.
Reiner loi elokuvan yhdessä koomikoiden Christopher Guestin, Harry Shearerin ja Michael McKeanin kanssa. Hän näytteli itse dokumentintekijä Marty DiBergiä – hahmoa, jonka hän kertoi myöhemmin pohjanneensa Martin Scorsesen rooliin konserttielokuvassa The Last Waltz. Aluksi Scorsese suhtautui parodiaan närkästyneesti, mutta Reinerin mukaan vuosien myötä ohjaaja oppi rakastamaan elokuvaa.
Suurin osa elokuvan kuivakkaa dialogia improvisoitiin, ja se synnytti lukuisia ikonisia lausahduksia, joista kuuluisin on vahvistimen säätöihin viittaava ”turn it up to eleven”. Muusikot omaksuivat elokuvan nopeasti omakseen – Reiner kertoi, että Sting oli nähnyt elokuvan 50 kertaa ja pohtinut joka katselukerralla, pitäisikö ”nauraa vai itkeä”.
Vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa Reiner palasi DiBergin rooliin jatko-osassa Spinal Tap II: The End Continues, jonka hän myös ohjasi. Tämä korosti, miten vahvasti Spinal Tap oli juurtunut sekä popkulttuuriin että Reinerin omaan identiteettiin.
Stand by Me – kasvutarina, joka määritteli ohjaajan oman äänen
Vuonna 1986 ensi-iltansa saanut Stand by Me on yksi tunnetuimmista nuoruuskuvauksista elokuvahistoriassa. Stephen Kingin novelliin perustuva elokuva kertoo neljän pojan matkasta Oregoniin vuonna 1959, kun he lähtevät etsimään kadonneen pojan ruumista.
Elokuva kuvaa herkällä tavalla lapsuuden viattomuuden päättymistä ja aikuisuuden kynnyksellä olevien ystävysten välisiä jännitteitä. Se nosti esiin nuoria näyttelijöitä, kuten River Phoenixin ja Kiefer Sutherlandin, jotka nousivat sittemmin tähdiksi.
Reiner on kertonut, että Stand by Me oli hänelle henkilökohtaisesti merkittävä käännekohta. Hän sanoi podcastissa Armchair Expert with Dax Shepard, että elokuva oli ensimmäinen, joka todella heijasti hänen omaa persoonallisuuttaan – yhdistelmä huumoria, melankoliaa ja nostalgiaa, joka poikkesi hänen isänsä Carl Reinerin komediaperinteestä.
The Princess Bride – satu, joka pelasti hengen
Vuoden 1987 fantasiaelokuva The Princess Bride yhdisti sadun, seikkailun, romantiikan ja terävän satiirin tavalla, josta tuli Reinerin tavaramerkki. William Goldmanin romaaniin perustuva elokuva esitteli Robin Wrightin, Cary Elwesin ja Billy Crystalin unohtumattomissa rooleissa.
Elokuvasta kasvoi vuosien myötä kulttiklassikko, jota siteerataan yhä kaikkialla. Reiner kertoi myöhemmin, että eräs nainen oli sanonut elokuvan pelastaneen hänen henkensä: kun hiihtoporukka jäi lumivyöryn alle loukkuun, nainen piti kaikki hereillä ja tajuissaan siteeraamalla The Princess Bridea vuorosana vuorosanalta. ”Se oli paras palaute, jonka olen koskaan saanut – The Princess Bride pelasti henkeni”, Reiner muisteli Variety-haastattelussa.
When Harry Met Sally – romanttisen komedian uusi mittapuu
Vuonna 1989 Reiner loi elokuvan, josta tuli romanttisen komedian kultainen standardi: When Harry Met Sally. Elokuva seuraa Billy Crystalin ja Meg Ryanin esittämiä ystäviä, jotka vuosien varrella kamppailevat sen kysymyksen kanssa, voivatko mies ja nainen olla ”vain ystäviä” – ja lopulta rakastuvat.
Elokuvan kuuluisin kohtaus sijoittuu newyorkilaiseen ravintolaan, jossa Ryanin hahmo Sally esittää teatraalisen feikkiorgasmin todistaakseen pointtinsa. Kohtauksen kruunaa Reinerin äidin Estelle Reinerin repliikki: ”I’ll have what she’s having.” Repliikistä tuli välittömästi osa populaarikulttuuria, ja sitä on sittemmin parodioitu lukemattomissa yhteyksissä – viime vuosina esimerkiksi Sydney Sweeneyn tähdittämässä Hellmann’sin Super Bowl -mainoksessa.
When Harry Met Sally vaikutti myös suoraan Reinerin omaan elämään. Kuvausten aikana hän tapasi valokuvaaja Michele Singerin, josta tuli ensin hänen kumppaninsa ja pian hänen vaimonsa. Reiner kertoi podcastissa Where Everybody Knows Your Name, että suhde Micheleen muutti jopa elokuvan loppua: alun perin Harryn ja Sallyn oli tarkoitus erota teilleen, mutta Reinerin löydettyä rakkauden hän kirjoitti ja kuvasi tarinalle onnellisen päätöksen, jossa hahmot kohtaavat uudenvuodenjuhlissa.
Reiner ja Singer menivät pian naimisiin ja saivat kolme lasta. Aiemmin Reiner oli ollut naimisissa näyttelijä ja ohjaaja Penny Marshallin kanssa, jonka tyttären Tracyn hän adoptoi.
Misery – Hitchcockin hengessä rakennettu psykologinen painajainen
1990-luvun alussa Reiner siirtyi synkempiin sävyihin Stephen Kingin romaaniin perustuvalla trillerillä Misery. Elokuva kertoo kirjailijasta (James Caan), jonka fanaattinen ihailija Annie Wilkes (Kathy Bates) ottaa vangikseen syrjäisessä talossa lumimyrskyn keskellä.
Batesin tulkinta pakkomielteisenä, mutta pelottavan inhimillisenä Annie Wilkesinä toi hänelle parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Reiner puolestaan kertoi San Diego Comic-Conissa opiskelleensa Alfred Hitchcockin elokuvia ja muita klassisia trillereitä ymmärtääkseen lajityypin ”kielen”: milloin leikataan avaimen lähikuvaan, milloin korostetaan jalan osumista lattiaan, miten jännite rakennetaan katsojan mielessä.
Bates pelkäsi aluksi epäonnistuneensa koekuvauksissa, mutta Reiner vakuuttui nopeasti. Hänen mukaansa Bates ehti lausua vain pari repliikkiä, kun ohjaaja jo keskeytti ja sanoi: ”Riittää, sinä osaat tämän.” Poistuessaan huoneesta Bates kysyi epäuskoisena, voisiko hän soittaa äidilleen kertoakseen uutiset.
A Few Good Men – oikeussalidraama ja kuolemattomat repliikit
Vuonna 1992 ilmestynyt A Few Good Men vahvisti Reinerin asemaa vakavasti otettavana draamaohjaajana. Oikeussalidraama kertoo kahden merijalkaväen sotilaan oikeudenkäynnistä, jossa selvitetään, olivatko he vastuussa toisen sotilaan kuolemasta vai toteuttivatko vain käskyjä.
Elokuvaa tähdittivät Tom Cruise, Demi Moore ja Kevin Bacon, mutta ikimuistoisimman roolin teki Jack Nicholson eversti Nathan Jessepinä. Hänen raivokas vastauksensa Cruisen hahmon syytöksiin – ”You can’t handle the truth!” – on yksi elokuvahistorian kuuluisimmista repliikeistä.
Reiner muisteli, että Nicholson nautti kohtauksesta niin paljon, että esitti sen täydellä intensiteetillä jokaisessa otossa, myös silloin kun kamera ei edes ollut häneen suunnattuna. Kun Reiner ehdotti, että näyttelijä voisi säästellä energiaa omia lähikuviaan varten, Nicholson vastasi: ”Rob, et sinä ymmärrä – minä rakastan näyttelemistä.” Elokuva sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden.
Yhteiskunnallinen vaikuttaja ja humanitaarinen ääni
Elokuvien ulkopuolella Rob Reiner tunnettiin aktiivisena poliittisena vaikuttajana ja humanitaarina. Hän käytti julkista asemaansa puhuakseen muun muassa ilmastonmuutoksesta, aselainsäädännön tiukentamisesta, varhaislapsuuden koulutuksesta ja terveydenhuollosta sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.
Los Angelesissa toimiva viihdetoimittaja K.J. Matthews kuvaili BBC Radio 5 Livelle Reineriä ”suurisydämiseksi neroksi”, jonka elokuvat ja henkilökohtainen lämpö koskettivat valtavaa määrää ihmisiä. Reinerin työ alempituloisten asuinalueiden tukemiseksi ja LGBTQ-yhteisön puolustamiseksi teki hänestä paljon enemmän kuin vain elokuvaohjaajan – hänestä tuli monille moraalinen esikuva.
Myöhemmät elokuvat ja luovan uran jatkumo
Reiner jatkoi ohjaamista ja tuottamista läpi 1990- ja 2000-lukujen. Hänen filmografiaansa kuuluvat muun muassa:
North (1994) – komedia, jossa nuori poika (Elijah Wood) lähtee etsimään uusia vanhempia ympäri maailmaa.
The American President (1995) – romanttinen draama, jossa Michael Douglas esittää leskeksi jäänyttä Yhdysvaltain presidenttiä ja Annette Bening idealistista lobbaria. Elokuvaa on usein pidetty eräänlaisena hengellisenä edeltäjänä tv-sarjalle The West Wing.
Ghosts of Mississippi (1996) – oikeussalidraama Medgar Eversin murhaajan Byron De La Beckwithin myöhäisestä oikeudenkäynnistä, joka käsittelee rasismin ja oikeusjärjestelmän kipupisteitä.
Vuonna 2007 Reiner palasi suuren yleisön suosioon elokuvalla The Bucket List, jossa Jack Nicholson ja Morgan Freeman esittävät kuolemansairaita miehiä, jotka päättävät toteuttaa kaikki elämän haaveensa ennen kuolemaansa. Elokuva teki ilmaisusta ”bucket list” maailmanlaajuisesti tunnetun käsitteenä omien unelmien ja tavoitteiden listalle.
Myöhemmissä töissään Reiner käsitteli myös henkilökohtaisempia teemoja. Vuoden 2015 puoliksi omaelämäkerrallinen Being Charlie, jonka käsikirjoitti hänen poikansa Nick, tutki päihdeongelmien repimää isä–poika-suhdetta. Vuonna 2017 ilmestynyt Shock and Awe kertoi toimittajista, jotka pyrkivät paljastamaan totuuden Irakin sodan perusteluista.
Televisiossa Reiner esiintyi muun muassa sarjoissa New Girl, Hannah Montana, Wizards of Waverly Place, 30 Rock ja Happyish, usein leikkisästi liioiteltuina versioina itsestään. Vuoden 2020 minisarjassa Hollywood hän näytteli elokuvastudion johtajaa, roolia, joka tuntui luontevalta hänen pitkän uransa valossa.
Perintö: elokuvat, jotka jatkavat elämää ohjaajansa jälkeen
Rob Reinerin filmografia on poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen. Harva ohjaaja on onnistunut luomaan samaan aikaan määrittelevän rock-komedian, romanttisen komedian kulmakiven, ikimuistoisen kasvutarinan, rakastetun fantasiaelokuvan, intensiivisen trillerin ja Oscareilla huomioidun oikeussalidraaman.
Hän sanoi kerran, että luova ihminen pyrkii tekemään asioita, jotka ovat suora jatke hänen omasta persoonastaan. Reinerin kohdalla tämä näkyy hänen elokuvissaan: lämpö, huumori, inhimillinen haavoittuvuus ja vahva oikeudentaju toistuvat lajityypistä riippumatta.
Myös suomalaisessa viihdekentässä nähdään samanlaista kiinnostusta tarinoihin kulissien takaa ja ihmisten välisen dynamiikan kuvaamiseen. Esimerkiksi Pacthouse 2 -finaalin kulisseista paljastunut sutina ja Kelly Kalonjinin ympärillä kuohunut draama osoittavat, että myös reality- ja tositelevisio voivat tarjota inhimillisiä, tunteisiin vetoavia tarinoita – aivan kuten Reinerin elokuvat tekivät valkokankaalla.
Rob Reinerin työ jatkaa elämäänsä jokaisessa katsojassa, joka nauraa Spinal Tapin vahvistimille, liikuttuu Stand by Men viimeisillä minuuteilla, huokaa helpotuksesta Harryn ja Sallyn kohdatessa uudenvuodenjuhlissa tai jännittää, kestääkö totuutta oikeussalissa. Hänen elokuvansa ovat osa modernin elokuvan kaanonia – ja niiden vaikutus näkyy vielä pitkään tulevien sukupolvien tarinankertojissa.
Ei sisällä instagram post:eja
