Starmer, Trump ja Maduro: miksi Britannian pääministeri vaikenee Yhdysvaltain toimista Venezuelassa?
Iso-Britannian työväenpuolueen vaaliohjelmassa, sivulla 117, luvataan, että puolue toimii ”kansainvälisen oikeusjärjestyksen puolustajana”. Lause kuulostaa luonnolliselta, etenkin kun puolueen johtaja ja nykyinen pääministeri Sir Keir Starmer on entinen kansainvälisen ihmisoikeusjuridiikan asiantuntija.
Juuri siksi hänen reaktionsa Yhdysvaltain poikkeukselliseen operaatioon Venezuelassa – jossa presidentti Nicolás Maduro ja hänen puolisonsa Cilia Flores vietiin pois pääkaupunki Caracasista – on herättänyt voimakasta keskustelua. Oliko kyse kansainvälisen oikeuden rikkomisesta vai ei? Pääministerin kieli on ollut hyvin varovaista.
Varovainen linja Venezuelan kriisissä
Heti Washingtonin dramaattisten toimien jälkeen Sir Keirin julkiset kommentit olivat huomattavan laimeita suhteessa tapahtumien vakavuuteen. Sosiaalisen median viestissään hän korosti, että vallansiirto Venezuelassa on jotakin, mitä Yhdistynyt kuningaskunta on tukenut pitkään.
Mutta miten tämä vallansiirto toteutettiin – ja oliko Yhdysvaltain tapa toimia kansainvälisen oikeuden näkökulmasta hyväksyttävä? Tähän kysymykseen Starmer ei ole antanut suoraa vastausta. Hän on kiertänyt arvioimasta, rikkoiko Washington kansainvälisiä sääntöjä, ja pitäytynyt yleisluonteisissa ilmaisuissa.
Tämä on tuorein esimerkki Downing Street 10:n valitsemasta strategiasta suhteessa arvaamattomaan Yhdysvaltain presidenttiin Donald Trumpiin: ei julkista kommentointia, vaan pragmaattista, hillittyä toimintaa ja keskusteluja kulissien takana.
Ei suoraa yhteyttä Trumpiin Maduron vangitsemisen jälkeen
Huomionarvoista on, että pääministeri ei ole puhunut presidentti Trumpin kanssa sen jälkeen, kun Maduro ja Flores Yhdysvaltain tulkinnan mukaan ”kaapattiin”. Tämä kertoo tietoisesta valinnasta: Starmer pyrkii välttämään julkisia yhteenottoja Valkoisen talon kanssa ja pitämään mahdolliset erimielisyydet suljettujen ovien takana.
Jo noin vuosi sitten, saatuaan varmuuden Trumpin paluusta Valkoiseen taloon, Starmer teki strategisen päätöksen: hän ei ryhdy antamaan jatkuvaa julkista kommentaaria todennäköisesti poikkeuksellisen värikkäästä presidenttikaudesta. Hänen laskelmansa mukaan avoin kritiikki lisäisi riskiä pitkittyneisiin julkisiin riitoihin maailman vaikutusvaltaisimman johtajan kanssa – henkilön, jolla on hyvin vähän estoja ajautua näyttäviin konflikteihin.
Starmerin johtopäätös oli, että varovaisuus ja toimiva suhde Yhdysvaltoihin ovat Britannian kansallisen edun kannalta tärkeämpiä kuin julkinen paheksunta. Pääministeri on ollut ylpeä siitä, että hän on saanut ylläpidettyä kohtuullisen hyvän yhteyden Valkoiseen taloon, vaikka Trump on poliittisesti ja tyyliltään hyvin erilainen.
Reaalipolitiikkaa: taloussuhteet ja turvallisuus etusijalla
Starmerin tukijat korostavat esimerkkinä hänen pragmaattisesta linjastaan kauppakiistaa, jossa hallitus neuvotteli Washingtonin kanssa sopimuksen Yhdysvaltain viime vuonna asettamien tullien vaikutusten rajoittamiseksi. Ministereiden mukaan sopimus oli ratkaiseva tekijä siinä, että tuhannet Jaguar Land Roverin työpaikat säilyivät Britanniassa sen sijaan, että ne olisi siirretty muualle.
Starmerin liittolaisten mielestä presidentti Trumpin toiminnasta ”äänekäs paasaaminen” olisi paitsi houkuttelevaa myös, kuten eräs heistä ilmaisi, ”lapsellista” – ja ennen kaikkea se ei palvelisi Ison-Britannian etuja. Turvallisuusyhteistyö, taloussuhteet ja laajempi transatlanttinen liittolaisuus painavat vaakakupissa enemmän kuin mahdollisuus saada moraalisen paheksunnan otsikoita.
Samankaltaista tasapainoilua nähdään myös muissa lajeissa ja poliittisissa ympäristöissä, joissa pienemmät toimijat joutuvat sopeutumaan suurten päätöksiin. Esimerkiksi Walesin rugbyn kriisiä ja Aaron Wainwrightin siirtoa Leicesteriin käsittelevä analyysi kuvaa, miten pienemmät maat ja organisaatiot joutuvat jatkuvasti reagoimaan suurempien keskusten vetovoimaan ja päätöksiin.
Kritiikki vasemmalta ja oppositiosta
Hallituspuolueen varovainen linja on kuitenkin tarjonnut runsaasti ammuksia sen arvostelijoille – sekä työväenpuolueen sisältä että sen ulkopuolelta. Työväenpuolueen vasemmistolaiset kilpailijat, kuten liberaalidemokraatit, Skotlannin kansallispuolue (SNP) ja Englannin ja Walesin vihreä puolue, ovat nopeasti tuominneet pääministerin haluttomuuden tuomita Trumpin toimia Venezuelassa.
Myös osa Labourin omista kansanedustajista jakaa huolen. He kiinnittivät erityistä huomiota Starmerin lausuntoon, joka tuli lähimmäksi Washingtonin arvostelua: hänen mukaansa ”Yhdysvaltojen tehtävänä on perustella toimensa”. Kritiikin mukaan tämä kuulosti siltä, kuin Trumpille olisi annettu oikeus ”tarkistaa itse oma läksynsä” – eli käytännössä määritellä omien toimiensa lainmukaisuus ilman riippumatonta arviota.
Toisaalta konservatiivipuolueen johto ja osa sen takapenkkiläisistä ovat olleet laajalti hallituksen linjan tukena. Heidän mukaansa Valkoisen talon julkinen arvostelu ei todennäköisesti palvelisi Britannian etuja, varsinkaan aikana, jolloin geopoliittiset jännitteet ovat kasvussa ja Yhdysvaltain tuki Euroopalle on keskeinen turvallisuustekijä.
Jakautunut, mutta ei kapinoiva Labour
Labourin kansanedustajien keskuudessa on selvästi olemassa tyytymättömyyttä, osa siitä julkista ja osa kulissien takaista, mutta toistaiseksi ei ole nähty laajaa, äänekästä kapinaa Downing Streetin linjaa vastaan. Yksi kansanedustaja arvioi, että puolueen vastauksen pitäisi olla ”selvästi jämäkämpi” ja että parlamenttiryhmä tulee sanomaan tästä johtoportaalle. ”Toistaiseksi reaktio on ollut aika puolivillainen”, hän kuvaili.
Toinen Labourin kansanedustaja kertoi, että jopa yksityisissä WhatsApp-ryhmissä kritiikki kohdistuu pääasiassa Trumpiin, ei niinkään Starmerin tapaan reagoida. ”Epäilen, että syynä on se, että ymmärrämme Trumpin olevan massiivinen irtiottoalttiin tykin kuula, ja Starmerin on pakko pelata nyt erittäin varovaisesti”, hän sanoi.
Tämä sisäinen dynamiikka kertoo, että vaikka Labourin perinteinen identiteetti nojaa voimakkaaseen kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien puolustamiseen, valtionjohdon vastuussa oleva puolue joutuu sovittamaan ihanteensa yhteen reaalipolitiikan kanssa. Se tarkoittaa usein epämukavia kompromisseja, jotka näyttävät ristiriitaisilta vaaliohjelman julistuksiin verrattuna.
Mitä Starmerin strategia kertoo Britannian ulkopolitiikasta?
Starmerin Venezuelan-kannanotto – tai pikemminkin sen puoliavoimuus – avaa ikkunan laajempaan kysymykseen Britannian ulkopoliittisesta linjasta Trumpin aikakaudella. Kuinka pitkälle Yhdistynyt kuningaskunta on valmis menemään puolustaessaan kansainvälistä oikeutta, jos se tarkoittaa avointa konfliktia lähimmän liittolaisensa kanssa?
Yksi mahdollinen tulkinta on, että Britannia pyrkii nyt tietoisesti kohti ”hiljaista vaikuttamista”: julkisen moralisoinnin sijaan panostetaan kahdenvälisiin neuvotteluihin ja kulissien takaiseen painostukseen. Tämä voi lyhyellä aikavälillä suojella taloudellisia ja turvallisuusetuja, mutta samalla se altistaa hallituksen syytöksille kaksinaismoralismista ja arvojen vesittämisestä.
Toinen ulottuvuus liittyy sisäpolitiikkaan: Starmerin on tasapainoiltava puolueensa vasemmistosiiven odotusten ja laajemman äänestäjäkunnan huolten välillä. Monille Labourin perinteisille kannattajille kansainvälinen solidaarisuus ja selkeä oikeusperustainen ulkopolitiikka ovat identiteettikysymyksiä. Toisaalta monet keskikentän äänestäjät voivat arvostaa vakautta, talouskasvua ja hyviä suhteita Yhdysvaltoihin enemmän kuin kovasanaista retoriikkaa.
Venezuelan tapaus ja Trumpin hallinnon toimet toimivat näin eräänlaisena lakmustestinä Starmerin hallituksen ulkopoliittiselle linjalle: voiko Britannia yhtä aikaa olla ”kansainvälisen oikeuden puolustaja” ja samalla välttää suoran vastakkainasettelun silloin, kun suurvalta toimii vähintäänkin kyseenalaisella tavalla?
Vastaus muotoutuu parhaillaan – ei niinkään yhdessä näyttävässä puheessa tai yksittäisessä lausunnossa, vaan sarjassa varovaisia kommentteja, harkittuja hiljaisuuksia ja kulissien takaisia keskusteluja, joiden sisältöä emme täysin näe.
Ei sisällä instagram post:eja
