Arman Alizad arvostelee vasemmistoa Iranin tilanteesta: hiljaisuus kesti 47 vuotta
Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson kommentoi maanantaina Iranin korkeimman johtajan Ali Khamenein kuolemaa ja totesi, että iranilaiset ansaitsevat vapauden. Anderssonin mukaan iranilaisille kuuluu demokratia, ihmisoikeudet ja mahdollisuus elää ilman pelkoa autoritaarisen hallinnon väkivallasta.
Samalla Andersson arvioi, että Donald Trumpin ja Benjamin Netanyahun johdolla tehdyn iskun todellinen tarkoitus oli johdonvaihto Iranissa, ei pelkästään maan ydinohjelman heikentäminen. Hänen mukaansa pommituksilla ei voida rakentaa kestävää demokratiaa, vaan niillä horjutetaan koko Lähi-idän jo valmiiksi haurasta vakautta.
Alizad: vasemmisto oli hiljaa 47 vuotta
Suomen tunnetuimpiin iranilaistaustaisiin julkisuuden henkilöihin lukeutuva tv-persoona ja dokumentaristi Arman Alizad reagoi Anderssonin puheisiin ja laajempaan vasemmiston linjaan viestipalvelu X:ssä erittäin suorasanaisesti. Hänen mukaansa nyt esiin noussut huoli kansainvälisestä oikeudesta ja Iranin tilanteesta kuulostaa tekopyhältä, koska länsimaiden vasemmistopuolueet ovat olleet pitkään hiljaa Iranin ihmisoikeusloukkauksista.
Alizad muistuttaa, että Khamenein ja islamilaisen vallankumouksen jälkeinen järjestelmä on sortanut iranilaisia, erityisesti naisia, jo vuosikymmenten ajan. Hänen mielestään lännessä on katsottu tätä sortoa sivusta ilman todellista painetta tai konkreettisia toimia.
Hyökkäyksen käynnistyttyä Alizad suuntasi kovimman kritiikkinsä juuri niihin, jotka nyt korostavat kansainvälisen oikeuden ensisijaisuutta, mutta joiden hän kokee vaienneen Iranin todellisuudesta lähes puolen vuosisadan ajan.
”Te ette ole meidän ääni” – suoraa puhetta vasemmistolle
Alizad kirjoitti X:ssä, että erityisesti vasemmistopuolueiden edustajien olisi syytä katsoa peiliin. Hänen mukaansa ne, jotka nyt puhuvat kansainvälisestä oikeudesta ja ihmisoikeuksista, ovat olleet hiljaa silloin, kun iranilaisten perusoikeuksia tallottiin järjestelmällisesti.
Alizadin sanoma oli tyly:
”JOKAINEN, ensisijaisesti vasemmistolaiset. Lukekaa tämä. Te puhutte kansainvälisistä laeista nyt, mutta olitte hiljaa viimeiset 47 vuotta. Te ette ole meidän ääni, te ette päätä meidän tarinamme narratiivia. Ja jokainen, joka sitä yrittää tehdä, well fuck you too.”
Toisessa viestissään hän jatkoi:
”Yllättävän monella nyt sanomista kansainvälisten lakien tärkeydestä, mutta samat tyypit piti turpansa kiinni viimeiset 47 vuotta, kun Iranissa opetettiin mikä on naisen asema. Mulla on teille viesti: pitäkää turpanne nytkin kiinni. Me nähdään teidän todelliset värit ja kasvot.”
Alizadin mukaan länsimaiden vasemmisto ei voi nyt esiintyä sorrettujen puolestapuhujana, jos se on vuosikymmenien ajan sivuuttanut Iranin opposition, naisten ja toisinajattelijoiden hädän.
Taustalla oma kokemus Iranin vallankumouksesta
Alizadin kritiikki kumpuaa myös hänen omasta taustastaan. Hän pakeni perheensä kanssa Suomeen Iranin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Iranin vallankumous johti teokratian nousuun ja laajaan yhteiskunnalliseen kontrolliin, jossa erityisesti naisten oikeuksia, poliittista vapautta ja sananvapautta rajoitettiin ankarasti.
Alizad on uransa aikana kuvannut ja dokumentoinut eri maissa vallitsevaa köyhyyttä, väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Siksi hän kokee, että länsimainen keskustelu Iranista on usein ollut valikoivaa ja pinnallista – Iranin kansan ääni on jäänyt taka-alalle, kun geopoliittiset intressit ja sisäpoliittinen retoriikka ovat nousseet etusijalle.
Ihmisoikeudet, naisten asema ja lännen kaksoisstandardit
Yksi Alizadin viestin ytimistä on iranilaisten naisten asema. Hän muistuttaa, että vuosikymmenten ajan Iranissa on opetettu, mitä naisen tulee olla, miten hänen tulee pukeutua ja käyttäytyä – ja tätä on valvottu valtion väkivaltakoneiston avulla. Samalla monet länsimaiset puolueet ja vaikuttajat ovat hänen mukaansa tyytyneet vain tuomitseviin lausuntoihin tai vaienneet kokonaan.
Iranin tilanteesta käytävä keskustelu kytkeytyy laajempaan ilmiöön, jossa lännen kaksoisstandardit nousevat esiin. Alizadin mielestä ei ole uskottavaa vedota kansainväliseen oikeuteen vain silloin, kun se sopii omaan poliittiseen narratiiviin, mutta sivuuttaa samat periaatteet, kun kyse on Iranista, naisten oikeuksista tai oppositioon kohdistuvasta väkivallasta.
Keskustelu muistuttaa myös siitä, miten usein naisten kokemaa kipua ja kärsimystä vähätellään tai sivuutetaan – oli kyse sitten terveydenhuollosta, yhteiskunnallisesta asemasta tai autoritaaristen järjestelmien harjoittamasta sorrosta.
Iranin tulevaisuus ja lännen vastuu
Li Anderssonin ja Arman Alizadin kannanotot kuvaavat kahta erilaista tapaa tarkastella Iranin kriisiä ja Lähi-idän turvallisuuspoliittista tilannetta. Andersson painottaa, että pommituksilla ei rakenneta demokratiaa, vaan ne voivat pahimmillaan lietsoa laajempaa konfliktia ja epävakautta. Alizad taas korostaa, että ilman todellista painetta ja johdonmukaista ihmisoikeuspolitiikkaa diktatuurit jatkavat toimintaansa lähes vapaasti.
Iranin tulevaisuus riippuu monesta tekijästä: maan sisäisestä oppositiosta, kansainvälisestä painostuksesta, talouspakotteista ja siitä, miten länsimaat asemoivat itsensä suhteessa Teheranin hallintoon. Joka tapauksessa keskustelu paljastaa, että iranilaisten vapaus, naisten oikeudet ja ihmisoikeudet yleisesti eivät voi olla vain hetkellisiä puheenaiheita, vaan niiden tulisi olla pitkäjänteisen ja johdonmukaisen politiikan ytimessä.
Alizadin viesti vasemmistolle ja laajemminkin lännen poliittiselle eliitille on, että iranilaisten tarinaa ei voida kirjoittaa heidän puolestaan – eikä heidän ääntään voi enää vaientaa.
