Billy Bonds – West Hamin ikoni ja Englannin A-maajoukkueen unohtunut suuruus

Billy Bonds, joka on kuollut 79-vuotiaana, oli yksi West Ham Unitedin kaikkien aikojen suurimmista pelaajista – ja samalla yksi parhaista englantilaisista jalkapalloilijoista, joka ei koskaan saanut täyttä Englannin A-maajoukkueen ottelua.

Bonds oli West Hamin hengen ruumiillistuma: parrakas, peloton ja rämäpäinen kapteeni, joka johti joukkuetta kentällä ja myöhemmin myös valmentajana. Hän kuuluu seuran historian suurimpien nimien joukkoon yhdessä maailmanmestareiden Bobby Mooren, Sir Geoff Hurstin ja Martin Petersin kanssa, ja hänen nimensä on pysyvästi kirjattu Hammersin Hall of Fameen.

West Hamin sydän ja sielu

West Ham United kuvasi seuralegendaa lyhyesti ja osuvasti kuoleman vahvistaneessa tiedotteessaan: ”Lepää rauhassa Billy, urhea, inspiroiva, leijonansydäminen johtajamme.” Jokainen Hammers-kannattaja, joka on nähnyt Bondsin pelaavan tai kuullut tarinoita hänen otteistaan, voi samaistua tähän viestiin.

Bonds siirtyi West Hamiin Charlton Athleticista toukokuussa 1967, kun seura maksoi hänestä 47 000 puntaa. Siitä alkoi huikea, 21 vuotta kestänyt ura Upton Parkilla, jonka aikana hänestä tuli seuran kaikkien aikojen eniten otteluita pelannut pelaaja – yhteensä 799 esiintymistä edustusjoukkueessa.

Aluksi Bonds hankittiin oikeaksi laitapakiksi, mutta hänestä kehittyi nopeasti huippuluokan keskikenttäpelaaja. Myöhemmin hän siirtyi topparin rooliin ja osoitti osaavansa myös keskustan puolustajana. Hänestä tuli luonnollinen ja arvokas manttelinperijä Bobby Moorelle, kun tämä siirtyi Fulhamiin vuonna 1974 ja kapteeninnauha siirtyi Bondsin käsivarteen.

FA Cup -sankari ja eurokenttien taistelija

Bonds johdatti West Hamin kahteen FA Cup -mestaruuteen. Ensimmäinen tuli vuonna 1975 Fulhamia vastaan – vastustajan riveissä pelasi symbolisesti myös Bobby Moore. Toinen kruunu oli vieläkin ikimuistoisempi: vuonna 1980 toisen sarjatason West Ham kaatoi suuryllättäjänä Arsenalin, kun Sir Trevor Brookingin pusku ratkaisi finaalin.

Bobby Moore oli ollut kapteenina, kun West Ham voitti FA Cupin vuonna 1964 ja Euroopan Cup-voittajien cupin vuonna 1965. Bonds oli lähellä toistaa tämän eurooppalaisen menestyksen: hän johti joukkueen Cup-voittajien cupin finaaliin vuonna 1976, jossa West Ham taipui lopulta Anderlechtille maalein 4–2.

FA Cup -menestysten lisäksi Bonds luotsasi Hammersin takaisin silloiseen First Divisioniin kauden 1980–81 päätteeksi. Samalla kaudella seura ylsi myös Liigacupin finaaliin, jossa Liverpool oli kuitenkin parempi uusintaottelun jälkeen.

Palkittu, mutta ei koskaan Englannin A-maajoukkueessa

Bondsin ura ei ollut täynnä vain joukkuepalkintoja. Hänet valittiin neljä kertaa seuran arvostetuksi ”Hammer of the Year” -pelaajaksi. Vuonna 1988 hän sai ammattilaispelaajien liiton PFA:n Merit-palkinnon ja samana vuonna hänelle myönnettiin myös MBE-arvonimi ansioista jalkapallon parissa.

Vuonna 2018 West Hamin kannattajat äänestivät Bondsin seuran kaikkien aikojen parhaaksi pelaajaksi. Siitä huolimatta yksi kysymys on askarruttanut englantilaista jalkapallokeskustelua vuosikymmeniä: miten näin merkittävä pelaaja ei koskaan saanut täyttä Englannin A-maaottelua?

West Hamin kannattajien keskuudessa asia on koettu suoranaisena vääryytenä. Bondsin nimi mainitaan usein samassa yhteydessä muiden ”unohtuneiden” suuruuksien, kuten Manchester Unitedin Steve Brucen ja Evertonin keskikentän moottorin Howard Kendallin kanssa – pelaajien, jotka jäivät ilman A-maajoukkueen virallista debyyttiä.

Bonds oli vaihtopenkillä, mutta jäi käyttämättä, kun Englanti – hänen entisen seuravalmentajansa Ron Greenwoodin johdolla – voitti Italian 2–0 MM-karsintaottelussa Wembleyllä marraskuussa 1977. Lähes neljä vuotta myöhemmin hän oli jälleen lähellä kauan odotettua valintaa, kun hän oli vahvasti ehdolla ystävyysotteluun Brasiliaa vastaan toukokuussa 1981. Kauden lopussa tullut yhteentörmäys maalivahti Phil Parkesin kanssa mursi kuitenkin Bondsin kylkiluut ja vei mahdollisuuden.

Tilaisuus ei enää koskaan palannut – ja niin Billy Bonds jäi historiaan yhtenä parhaista pelaajista, joka ei koskaan saanut täyttä Englannin maaottelua.

Valmentajana takaisin huipulle – ja kipeä putoaminen

Bonds nimitettiin West Hamin manageriksi helmikuussa 1990, kun Lou Macari jätti tehtävänsä. Hän onnistui nostamaan seuran takaisin ylimmälle sarjatasolle ja jatkoi siten johtajan rooliaan, joka oli alkanut jo pelaajauran aikana.

Hänen alaisuudessaan West Ham eteni FA Cupin välieriin vuonna 1991. Ottelu päättyi kuitenkin raskaaseen 4–0-tappioon Nottingham Forestia vastaan, ja ottelun kulku muuttui dramaattisesti, kun Tony Gale ajettiin kiistanalaisella punaisella kortilla ulos jo avausjaksolla.

Kaudella 1991–92 West Ham putosi sarjasta, mutta seura piti kiinni Bondsista. Luottamus palkittiin: hän johdatti Hammersin takaisin uusimuotoiseen Valioliigaan vuonna 1993. Kokonaisuudessaan hänen aikansa seurassa venyi peräti 27 vuoteen, kunnes tie päättyi vuonna 1994 ja hänen seuraajakseen nimettiin Harry Redknapp.

Bonds palasi valmennustehtäviin vielä kerran, kun hänestä tuli West Hamin kiivaan paikallisvastustajan Millwallin manageri toukokuussa 1997. Jakso jäi kuitenkin lyhyeksi ja tuloksettomaksi, ja hän jätti seuran seuraavana vuonna.

Elinikäinen tunnustus ja syvä suhde kannattajiin

Vaikka Bonds kävi Millwallissa, hänen nimensä yhdistetään ikuisesti West Hamiin. Vuonna 2013 hänelle myönnettiin seuran ensimmäinen Lifetime Achievement Award -elämäntyöpalkinto. Helmikuussa 2019 seura otti vielä yhden merkittävän askeleen kunnioittaakseen legendaa: Lontoon stadionin Itäkatsomo nimettiin uudelleen Billy Bonds Standiksi.

Tilaisuudessa Bonds oli selvästi liikuttunut. Entinen kapteeni, joka oli tunnettu raivokkaasta ja pelottomasta pelityylistään, muuttui hetkessä yksityiseksi perheihmiseksi, joka puhui nöyrästi ja tunteikkaasti West Hamin kannattajille. Hän oli aina ollut perhekeskeinen ja yksityinen myös pelaajauransa ulkopuolella, ja läheiset olivat hänen rinnallaan, kun hän piti puheensa uusitun katsomon edessä.

Taistelija, johtaja ja ikoni

Billy Bonds oli pelaajatyyppi, jota harvoin enää nähdään: monipuolinen, äärimmäisen kestävä, fyysisesti peloton ja silti teknisesti taitava. Hän yhdisti hurjan kilpailuvietin ja taistelutahdon kykyyn pelata sekä puolustuksessa että keskikentällä korkealla tasolla – ominaisuuksia, jotka olivat ratkaisevia West Hamin menestyksessä 1970- ja 1980-luvuilla.

Monien jalkapallofanaatikkojen, erityisesti West Hamin kannattajien, mielissä elää yhä kuva Bondsista: parrakas hahmo, jonka pelipaita ja shortsit ovat täynnä mutaa, sukat valuneina alas ja pää välillä siteissä – mutta aina valmiina viemään taistelun vastustajalle loppuun saakka.

Hän oli kapteeni, pelaaja ja manageri, jonka nimi mainitaan aina, kun West Hamin historia kirjoitetaan. Bondsin tarina muistuttaa myös laajemmasta urheilumaailman epäreiluuden kokemuksesta: siitä, kuinka jotkut suurmiehet jäävät ilman muodollisia tunnustuksia, vaikka heidän vaikutuksensa seuraan ja kannattajiin on mittaamattoman suuri.

Samaa järjestelmällisen epäoikeudenmukaisuuden ja valtarakenteiden kritiikkiä on nähtävissä myös kansainvälisellä tasolla, esimerkiksi YK:n kidutuskomitean Israelia koskevassa raportissa, jossa nostetaan esiin järjestelmällinen väärinkohtelu ja vastuun välttely. Vaikka kyse on täysin eri ilmiöistä, taustalla on sama teema: oikeudenmukaisuuden vaatimus ja halu nähdä todelliset teot tunnustettuina.

Kun jalkapallohistoriaa kerrotaan tuleville sukupolville, Billy Bonds tulee olemaan esimerkki pelaajasta, joka antoi kaikkensa seuralleen – ja jonka legenda elää vahvana, vaikka Englannin A-maajoukkueen tilastoissa hänen nimeään ei koskaan näykään.

Ei sisällä instagram post:eja