Gisèle Pelicot kertoo BBC:lle: murskautunut kauhusta, mutta ei vihasta – uhrista selviytyjäksi

Ranskan historian suurimman raiskausoikeudenkäynnin keskiössä ollut Gisèle Pelicot, 73, kertoo laajassa BBC Newsnight -haastattelussa, miten hän sai tietää miehensä vuosia jatkuneesta järjestelmällisestä väkivallasta – ja miksi hän ei silti tunne vihaa. Pelicot kuvaa matkaansa kauhusta ja häpeästä kohti selviytymistä, oikeutta ja uuden elämän rakentamista.

Järkyttävä totuus paljastuu poliisiasemalla

Kaikki alkoi, kun Gisèle Pelicot seurasi miestään Dominique Pelicot’ta poliisiasemalle lähellä pariskunnan kotia Mazanissa, Etelä-Ranskassa. Dominique oli kutsuttu kuultavaksi, koska hän oli salaa kuvannut naisten hameiden alle supermarketissa.

Poliisi otti Gisèlen sivuun ja alkoi kysellä yhä tunkeilevampia kysymyksiä miehen luonteesta ja pariskunnan yksityiselämästä. Gisèle vastasi pitävänsä miestään hyvänä miehenä ja kielsi jyrkästi kaikenlaisen niin sanotun parinvaihdon.

Sitten poliisi näytti hänelle kaksi valokuvaa elottoman näköisestä naisesta sängyllä. Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi katsovansa kuvia itsestään – tajuttomana, vieraiden miesten ympäröimänä.

Poliisin mukaan hänen miehensä oli vuosien ajan huumannut hänet tiedottomaksi, kutsunut kymmeniä miehiä kotiin ja tallentanut raiskaukset huolellisesti järjestetyksi arkistoksi. Monia tekijöistä ei ole vieläkään pystytty tunnistamaan.

Perheen romahtaminen ja raskain puhelu

Poliisi neuvoi Gisèleä olemaan joutumatta yksin järkyttävän paljastuksen jälkeen. Hän palasi kotiin sokissa ja soitti ystävälleen, käyttäen ensimmäistä kertaa sanaa ”raiskaus” kuvaamaan miehensä tekoja.

Seuraavaksi hänen oli kerrottava asiasta kolmelle aikuiselle lapselleen – Davidille, Carolinelle ja Florianille. Pelicot kuvaa näitä puheluita elämänsä raskaimmaksi tehtäväksi. Tyttären sydäntä särkevä huuto, vanhimman pojan lamaannus ja nuorimman välitön huoli äidin voinnista kertovat tragedian mittasuhteista.

Lapset matkustivat seuraavana päivänä Mazaniin. Shokin ja surun keskellä he alkoivat heittää pois huonekaluja, valokuva-albumeita ja perheen yhteistä historiaa muistuttavia esineitä – ikään kuin pyyhkiäkseen isänsä olemassaolon pois. Äiti seisoi vieressä ja antoi heidän tehdä sen.

”Ajattelin, että elämäni oli raunioina. Että minulla ei ollut jäljellä mitään muuta kuin lapseni”, Pelicot sanoo.

Menetyksistä rakentunut elämä ja avioliitto Dominquen kanssa

Gisèle Pelicot’n oma elämäntarina on alusta asti ollut täynnä menetyksiä. Hän menetti äitinsä, veljensä ja isänsä hyvin nuorena. Äitiys ja perheen perustaminen olivat hänelle tapa rakentaa uudelleen kaikki se, minkä hän oli lapsena menettänyt.

Kun hän tapasi nuoren, komean ja vaikean lapsuuden läpikäyneen Dominique Pelicot’n, hän näki mahdollisuuden aloittaa alusta. He menivät naimisiin vuonna 1973 ja rakensivat yhdessä perheen, joka oli Gisèlelle elämän tärkein tavoite.

Selittämättömät oireet ja huumausten jäljet

Vuoteen 2011 mennessä Gisèle alkoi kärsiä muistiongelmista ja jatkuvista gynekologisista vaivoista, joille lääkärit eivät löytäneet selitystä. Myöhemmin paljastui, että oireet johtuivat raskaista rauhoittavista lääkkeistä ja toistuvista raiskauksista, joita hänelle tehtiin useita kertoja viikossa hänen ollessaan tajuttomana.

Dominique oli hänen rinnallaan jokaisessa lääkärissäkäynnissä – ja joka aamu yön tapahtumien jälkeen. Ajatus siitä, että juuri tämä mies olisi voinut olla väkivallan takana, oli Gisèlelle täysin käsittämätön.

Myöhemmin hän sai tietää, että mies oli antanut hänelle myös voimakkaita lihasrelaksantteja, jotta hän ei aamulla tuntisi kipua kehossaan. Pelicot uskoo, että hänen kehonsa oli lähellä pettämistä, ja että hänen henkensä oli todellisessa vaarassa.

Perheen haavat ja tyttären ikuinen piina

Tragedia ei koskettanut vain Gisèleä, vaan repi rikki koko perheen. Erityisen raskaasti tilanteen koki tytär Caroline, jonka isän tietokoneelta löytyi kuvia hänestä nukkumassa alusvaatteisillaan. Pelicot kuvaa isänsä tyttäreen kohdistamaa katselua ”sietämättömänä”.

Caroline on vakuuttunut siitä, että isä myös huumasi ja raiskasi hänet, mutta todisteiden puutteen vuoksi häntä ei ole voitu syyttää tästä teosta. Äidin ja tyttären välit kiristyivät oikeusprosessin aikana, ja Caroline sanoi tunteneensa itsensä ”unohdetuksi uhriksi”. Välit lapsiin katkesivat ajoittain sekä ennen oikeudenkäyntiä että sen jälkeen.

Gisèle kertoo, ettei hän tunne vihaa tai vihaa lietsovaa katkeruutta – ei edes miestä kohtaan, joka petti hänet käsittämättömällä tavalla. Hän sanoo kokeneensa syvää loukatuksi tulemista ja petosta, mutta ei vihaa. Tämä ero suhtautumisessa on osaltaan vaikeuttanut Carolinen ja äidin välistä ymmärrystä.

Vähitellen äidin ja tyttären suhde on kuitenkin alkanut korjaantua. Molemmat etsivät omaa tietään kohti rauhaa ja toipumista.

Uusia paljastuksia: epäily murhasta ja lisärikoksista

Vuonna 2022 poliisi kertoi Gisèlelle, että Dominique oli myöntänyt yrittäneensä raiskata nuoren naisen. Häntä tutkittiin myös epäiltynä 23-vuotiaan kiinteistönvälittäjän murhasta Pariisissa vuonna 1991 – epäilyn, jonka hän itse kiistää.

Ajatus siitä, että mies voisi olla paitsi sarjaraiskaaja myös murhaaja, on Gisèlelle lähes mahdoton käsiteltävä. Hän sanoo toivovansa, ettei mies ole syyllinen tähän rikokseen, sillä uusi varmistus miehen raakuudesta merkitsisi uutta ”laskeutumista helvettiin” sekä hänelle että heidän lapsilleen.

Pako varjoihin ja päätös astua valoon

Samanaikaisesti tutkinnan kanssa Gisèle muutti Atlantin rannikolla sijaitsevalle Île de Ré -saarelle. Hän halusi elää varjoissa, ilman että kukaan tietäisi kuka hän oli tai mitä hänelle oli tehty.

Ranskassa raiskauksen uhreilla on oikeus suljettuun oikeudenkäyntiin, jossa henkilöllisyys pidetään salassa ja media suljetaan ulos. Aluksi Gisèle kallistui tämän vaihtoehdon puoleen, peläten joutuvansa ikuisesti määritellyksi vain rikoksen uhrina.

Ratkaiseva käänne tapahtui eräänä päivänä, kun hän käveli rannalla. Hän tajusi, että suljettu istunto merkitsisi myös tekijöiden anonymiteettiä ja jättäisi hänet yksin valtavaa miesjoukkoa vastaan: 51 miestä ja 40 asianajajaa hänen pientä oikeudellista tiimiään ja lapsiaan vastaan.

Neljä vuotta hän oli kantanut häpeää sisällään. Hän alkoi nähdä uhrien anonymiteetin kaksinkertaisena rangaistuksena – taakkana, jota uhrit asettivat itse itselleen. Asianajajat antoivat hänelle viikon aikaa päätöksen tekemiseen, mutta Gisèle tarvitsi vain yhden yön. Seuraavana aamuna hän tiesi haluavansa avoimen, julkisen oikeudenkäynnin.

Päätöstä pidettiin poikkeuksellisena. Gisèle ei ole katunut sitä hetkeäkään. Hän näki ratkaisunsa viestinä myös muille uhreille: että sisällä on voimaa, josta ei itsekään tiedä ennen kuin sitä tarvitaan.

Oikeudenkäynti, joka järkytti Ranskaa

Vuonna 2024 Pelicot’n tapaus nousi koko Ranskan ja kansainvälisen median tietoisuuteen. Avignonin oikeustalo täyttyi kameroista, ja ulkopuolelle kerääntyi päivittäin joukko naisia osoittamaan tukeaan. Gisèle kulki oikeussaliin pää pystyssä ja tervehti tukijoitaan kädellä sydämellään.

Hänen mukaansa nämä naiset antoivat hänelle valtavasti voimaa ja lohtua. Yksin taistelu olisi ollut lähes mahdoton. Jopa Britannian kuningatar Camilla lähetti hänelle henkilökohtaisen kirjeen ilmaisten ihailunsa – ele, joka liikutti syvästi Pelicot’ta.

Oikeussalissa Gisèle ja hänen perheensä joutuivat kuuntelemaan kuukausien ajan vihjailuja ja suoria syytöksiä uhrin ”osallisuudesta”. Monet syytetyt yrittivät väittää, etteivät he olleet ymmärtäneet tilanteen vakavuutta tai ettei kyse ollut raiskauksesta. Videot todistivat muuta, mutta useat miehet kieltäytyivät silti tunnustamasta tekojaan.

Gisèle nimesi prosessin ”pelkuruuden oikeudenkäynniksi”. Hän koki, etteivät miehet halunneet ottaa vastuuta teoistaan, vaan piiloutuivat sen taakse, että aviomies oli antanut ”luvaksi” käyttää hänen kehoaan. Tuomioistuin ei hyväksynyt tätä selitystä.

Kaikki 51 syytettyä miestä todettiin syyllisiksi. Entinen aviomies Dominique Pelicot – josta Gisèle oli eronnut juuri ennen oikeudenkäyntiä – sai enimmäisrangaistuksen, 20 vuotta vankeutta. Muut miehet tuomittiin 5–15 vuoden vankeusrangaistuksiin.

Uusi rakkaus ja toipumisen tie

Haastattelun aikana vieressä seuraa huomaamattomasti Jean-Loup, leskimies, johon Gisèle tutustui Île de Ré -saarella vuonna 2023. He rakastuivat kuin teini-ikäiset – täysin yllättäen, vaikeiden kokemusten jälkeen. Gisèle kertoo, että heitä yhdistävät samat arvot, periaatteet ja se, että kumpikin on joutunut kohtaamaan elämässään raskaita koettelemuksia.

Uusi suhde on tuonut hänen elämäänsä värejä, toivoa ja tunteen siitä, että elämä voi tarjota kauniita yllätyksiä silloinkin, kun kaikki näyttää olleen pimeää.

Vastaukset, joita vielä etsitään

Yksi suurimmista kysymyksistä, johon Gisèle ei ole saanut vastausta, on miksi hänen entinen miehensä teki sen, mitä teki. Oikeudessa Dominique sanoi yrittäneensä ”murtaa murtumattoman naisen”. Gisèle kertoo, että mies olisi halunnut hänen osallistuvan parinvaihtoon, mutta hän oli aina kieltäytynyt. Mies löysi kammottavan tavan kiertää tämän kieltäytymisen.

Gisèle suunnittelee menevänsä vankilaan tapaamaan entistä miestään. Hän haluaa kysyä tältä suoraan, mitä tämä on mahdollisesti tehnyt Carolinelle ja mitä hän tietää murhatutkinnasta, johon hänet on liitetty. Hän sanoo tarvitsevansa vastauksia pystyäkseen jatkamaan eteenpäin.

Elämä ei ole ollut valhetta alusta loppuun

Vaikka hänen kokemansa väkivalta on mittaamattoman raskas, Gisèle kieltäytyy näkemästä koko 50 vuoden avioliittoaan pelkkänä valheena. Hän sanoo, että jotta voisi jatkaa elämää, hänen täytyy uskoa, ettei kaikki ollut pimeyttä – muuten tuntuisi siltä kuin hän olisi ollut kuollut koko sen ajan.

Oikeudessa hän sanoi entiselle miehelleen, että tämän petos oli ”mittaamaton”. Hän muistutti, että oli aina yrittänyt johdattaa tätä kohti valoa, mutta mies oli valinnut ihmisluonnon syvimmät pimeydet.

Gisèle Pelicot tiivistää elämänsä valinnanpaikat yksinkertaisesti: jokaisen on päätettävä, kumpaa tietä kulkee – hyvää vai pahaa. Hän itse sanoo valinneensa aina kulkea kohti hyvää, vaikka hänen elämänsä onkin ollut täynnä surua, menetyksiä ja väkivaltaa.

Trauma, muisto ja julkinen suru

Gisèle Pelicot’n tarina on esimerkki siitä, miten syvä trauma voi muovata paitsi yhden ihmisen elämää myös koko yhteiskunnallista keskustelua seksuaaliväkivallasta, suostumuksesta ja oikeudesta. Julkinen suru, muistaminen ja puhuminen ovat monille selviytyjille osa toipumisen polkua. Samaa näkyy suomalaisessa julkisessa keskustelussa, jossa esimerkiksi edesmenneen muusikon Olli Lindholmin poismeno on herättänyt vuosien ajan tunteikasta muistamista – kuten Suvi Teräsniskan koskettava päivitys Lindholmin kuoleman seitsemäntenä vuosipäivänä osoittaa. Yhteinen jakaminen ja toisten tarinat voivat luoda tilaa myös omalle surulle ja selviytymiselle.

Gisèle Pelicot kertoo olevansa matkalla kohti paranemista. Hän ei halua määritellä itseään vain uhrina, vaan ihmisenä, joka on valinnut valon pimeyden sijaan – ja jatkaa elämäänsä sen mukaisesti.

Ei sisällä instagram post:eja