Siksi Englanti jatkaa potkupeliä – vaikka kannattajat nurisevat

Englannin rugbymaajoukkueen potkupeli on jälleen noussut kannattajien ärsytyksen kohteeksi. Silti kylmä data Six Nations -turnauksesta osoittaa, että juuri potkupeli on yksi harvoista osa-alueista, joka toimii Englannin pelissä tällä hetkellä johdonmukaisesti.

Potkupeli syynissä – miksi kannattajat turhautuvat?

Englannin taipumus hakea alueellista etua korkeilla palloilla ja perään suuntautuvalla prässillä hyväksyttiin vielä silloin, kun joukkue ratsasti 12 ottelun voittoputkessa. Vuoden 2024 sääntömuutokset, jotka kielsivät tarkoituksellisen juoksulinjojen tukkimisen potkun perään, aiheuttivat vastustajien puolustuksissa sekasortoa – ja Englanti osasi hyödyntää sen.

Kolmen peräkkäisen tappion jälkeen sama pragmaattinen pelityyli nähdään kuitenkin aivan eri valossa. Potkuista on tullut monille kannattajille symboli mielikuvituksettomasta pelistä, vaikka todellisuudessa ongelmat piilevät muualla Englannin hyökkäyspelaamisessa.

Potkujen määrä – ei niin poikkeava kuin luullaan

Englanti on potkinut tämän vuoden Six Nationsissa hieman muita enemmän, mutta ero ei ole dramaattinen. Joukkueen keskiarvo on 30,75 potkua ottelua kohden – vain yhden potkun enemmän kuin Italialla, Irlannilla ja Ranskalla. Ainoastaan Skotlanti erottuu selvästi erilaisella strategialla, potkiessaan keskimäärin 23,25 kertaa per ottelu.

Silti Englanti yhdistetään poikkeuksellisen vahvasti potkupeliin. Syynä on osittain päävalmentaja Steve Borthwickin Leicesterissä menestystä tuonut pelitapa, jossa vastustajien takakolmikot pommitettiin järjestelmällisesti. Sama ajattelu siirtyi maajoukkueeseen, kun Borthwick pyrki nopeaan tuloksentekoon Englannin peräsimessä.

Italia-ottelu: paljon potkuja, paljon onnistumisia

Italiaa vastaan Englanti palasi selvästi potkuvoittoisempaan pelisuunnitelmaan. Avoimessa pelissä joukkue potkaisi pallon 38 kertaa, mikä on lukema, johon harva muu maa yltää. Erityisesti scrum-half Ben Spencer oli keskiössä: hän nosti 14 box-kickiä – enemmän kuin kukaan muu pelaaja kyseisellä kierroksella. Hänen vaihdostaan tullut Jack van Poortvliet täydensi lukemia vielä viidellä box-kickillä.

Juuri box-kickit jäävät helposti katsojien mieleen, sillä niiden valmistelu kestää ja ne näyttävät ulospäin yksitoikkoisilta. Kuitenkin tilastot osoittavat, että taktiikka toimi: Englanti oli neljännellä kierroksella turnauksen paras joukkue voittamaan omat potkunsa takaisin sekä absoluuttisina lukumäärinä että prosentuaalisesti.

Heti ottelun alussa Spencer potkaisi kaksi korkeaa box-kickiä Cadan Murleylle. Ensimmäisen Murley nappasi puhtaasti, toisen hän taputti Joe Heyesille. Yhdessä nämä tilanteet toivat Englannille lähes puolen kentän verran helppoja metrejä. Englannin 22 metrin alueen ulkopuolelta nostetuista 12 box-kickistä kahdeksan tuotti selkeää hyötyä: kenttäasemaa, momentumia tai sivurajapotkun.

Myös Englannin ensimmäinen yritys sai alkunsa oivaltavasta ilmapelistä, kun Fin Smith potkaisi tarkan poikittispommin Tom Roebuckia kohti. Tämä osoittaa, ettei kyse ole pelkästään sokeasta roiskimisesta, vaan harkituista ja harjoitelluista kuviosta.

Virheet korostuvat – mutta ne eivät kerro koko totuutta

On silti totta, että kaikki potkut eivät olleet onnistuneita. Fin Smith oli onnekas, ettei Lorenzo Cannonen 13. minuutin blokki johtanut Italian yritykseen. Myöhemmin, 71. minuutilla, Seb Atkinson viivytteli potkuyrityksessään liian pitkään, vaikka Englannilla oli hyvä kenttäasema ja Murley leveällä laidalla – potku blokattiin. Lopussa Smith haki matalaa riskipotkua Roebuckille, mutta pallo lensi suoraan sivurajasta ulos.

Juuri tällaiset epäonnistumiset jäävät katsojien verkkokalvoille, vaikka isossa kuvassa Englanti sai box-kick–jahtipelistään enemmän hyötyä kuin haittaa. Samaan aikaan Italia osoitti, että myös heidän potkupelinsä voi olla vaarallinen: Paolo Garbisi löysi Monty Ioanen sivuttaisella potkulla, mikä oli keskeinen osa Leonardo Marinin myöhäistä voittomaalia.

Suurempi ongelma: Englanti ei murra puolustuksia käsipelin

Englannin todelliset haasteet liittyvät siihen, mitä tapahtuu silloin, kun pallo ei ole ilmassa. Skotlantia vastaan Englanti hallitsi palloa 53 prosenttia ajasta, mutta teki vain kuusi linjanmurttoa Skotlannin 14 vastaan ja voitti vähemmän puolustajia (15 vs. Skotlannin 23). Irlantia vastaan Englanti piti palloa 52 prosenttia, potki selvästi vähemmän kuin vastustaja (18 vs. Irlannin 31 avoimessa pelissä), mutta menetti pallon breakdownissa peräti 14 kertaa.

Englanti onkin tämän vuoden Six Nationsissa jaetulla ykkössijalla pallonmenetyksissä. Lisäksi joukkueen kyvyttömyys muuttaa hyvä kenttäasema pisteiksi on ollut toistuva teema: vain Italia on tehnyt vähemmän pisteitä hyökkäysvierailua kohden vastustajan 22 metrin alueella.

On epäselvää, johtuuko ongelma siitä, että vastustajat ovat oppineet puolustamaan paremmin Englannin potkujen jälkeisissä sekavissa tilanteissa, vai siitä, että Englannilta on kadonnut terävyys ja luovuus näissä vapautuneissa kenttärakenteissa. Fakta on, että vuoden 2025 tehokkaat jatkohyökkäykset ovat kuivuneet kasaan.

Kannattajien mielikuva vs. tilastot

Moni kriitikko ajattelee, että jos Englanti pitäisi pallon useammin käsissään, joukkue hyökkäisi vaarallisemmin. Tähän ei ole vielä juuri näyttöä. Tilastot kertovat, että Englanti ei tällä hetkellä pysty järjestelmällisesti murtamaan organisoituja puolustuksia, vaikka pallonhallinta olisi sen puolella.

Ironista kyllä, juuri se pelin osa-alue, josta kannattajat pitävät vähiten – jatkuva potkiminen – on yksi harvoista, joka tuottaa säännöllisesti etua. Potkupeli antaa joukkueelle kenttäasemaa ja mahdollisuuden painostaa vastustajaa, vaikka muu hyökkäyspeli takkuaisi.

Borthwick ei näe tarvetta täysremontille

Päävalmentaja Steve Borthwick on todennut, ettei näe tarvetta ”täydelliselle taktisen suunnitelman uudistukselle”. Englannin leirissä uskotaan, että perusperiaatteet ovat oikeat, ja että tuloksia alkaa tulla, kun viimeistely, breakdown-työskentely ja hyökkäyskuvioiden ajoitus saadaan kuntoon.

Ranska valmistautuu kohtaamiseen olettaen, että Englanti jatkaa samalla linjalla: paljon korkeita palloja, box-kickeja ja alueellista pelaamista. Myös Englannin kannattajien kannattaa varautua siihen, että potkupeli pysyy keskiössä – ei siksi, että valmennus olisi sokea kritiikille, vaan siksi, että nykytilanteessa se on yksi joukkueen toimivimmista aseista.

Potkipeli ja taktinen itsepuolustus laajemmassa kontekstissa

Englannin valinta nojata vahvasti potkupeliin muistuttaa laajempaa ilmiötä huippu-urheilussa ja kansainvälisessä politiikassa: kun paine kasvaa ja virheiden hinta on korkea, joukkueet ja valtiot hakevat turvaa matalamman riskin ratkaisuista. Esimerkiksi Lähi-idän jännitteissä Iranin suurlähettiläs Britanniassa on korostanut Iranin jatkavan itsepuolustuksellisia toimia, jos Yhdysvaltojen ja Israelin iskut jatkuvat. Samalla tavalla Englannin rugbymaajoukkue käyttää potkupeliä eräänlaisena taktisen itsepuolustuksen muotona: se pienentää riskiä omalla kenttäpuoliskolla ja pakottaa vastustajan tekemään aloitteen vaikeammasta kenttäasemasta.

Ei sisällä instagram post:eja