Englannin ilotulitus Twickenhamilla: miten Borthwick voitti yleisön ja Uusi-Seelanti kaatui potkujen voimalla

Englannin 33–19 -voitto Uudesta-Seelannista Twickenhamilla oli toistaiseksi korkein huipentuma Steve Borthwickin aikakaudella – ja samalla ilta, jolloin kotiyleisö lopullisesti omaksui sekä pelitavan että päävalmentajan. Ottelu tiivistyi kahteen potkuun, jotka kuvasivat täydellisesti Englannin uutta identiteettiä.

George Fordin ”pommi” sytytti Twickenhamin

Jo neljännellä minuutilla nähtiin illan ensimmäinen käännekohta. Englanti hyökkäsi keskikentällä, kun George Ford vetäytyi askeleen taakse, jännitti pilateksen notkistamat takareitensä lähes pystysuoraan ja lähetti korkean, epäpuhdasliikkeisen spiralipotkun syvälle Uuden-Seelannin 22-metrin alueelle.

Potku ei ollut vain tilannepelaamista – se oli tietoinen ase. Korkea pallo putosi All Blacksin selustaan, aiheutti kaaosta heidän puolustuksessaan ja sytytti Twickenhamin katsomon odotukseen. Fordin uran aikana nähty potkupeli on harvoin ollut näin aggressiivista ja rohkeaa, mutta nyt se oli selvästi osa suunnitelmaa, ei pelkkä varovainen refleksi.

Ford viimeisteli ottelussa 13 pistettä ja yksi hänen yrityksistään hylättiin, mutta vaikutus pelin kulkuun oli paljon pisteitä suurempi. Kaksi tarkkaa pudotuspotkua ennen taukoa söivät Uuden-Seelannin etumatkaa ja muuttivat koko ottelun dynamiikkaa Englannin eduksi.

Henry Pollock sinetöi illan toisella ratkaisevalla potkulla

Toinen symbolinen potku nähtiin kolme minuuttia ennen loppua. Uuden-Seelannin syöttö putosi maahan, ja Henry Pollock – energinen, vaaleaksi värjätty pyörremyrsky – ehti ensimmäisenä palloon. Hän nappasi nahkakuulan, potkaisi matalan grubberin tilaan ja pakotti All Blacksin puolustuksen jälleen paniikkiin.

Pollockin potkun seurauksena Tom Roebuck nappasi pallon ja viimeisteli Englannin viimeisen yrityksen. Taululle ilmestyi tulos 33–19 – vain kolme pistettä vähemmän kuin Englannin kuuluisassa voitossa Uudesta-Seelannista vuodelta 2012, mutta tällä kertaa tavalla, joka ylitti monien kannattajien villeimmätkin odotukset.

Borthwickin Englanti: potkupelistä monipuoliseksi hyökkäyskoneeksi

Kun Steve Borthwick otti Englannin ohjat joulukuussa 2022, suurin kritiikki kohdistui joukkueen potkupainotteiseen, riskinvälttävään pelitapaan. Tausta oli kuitenkin ymmärrettävä: Borthwick oli voittanut Englannin Valioliigan Leicesterin kanssa fyysisen, matalariskisen pelin avulla, ja lähestyvä Rugby World Cup pakotti nopeisiin ratkaisuihin rajallisessa ajassa.

Tuolloin Borthwick arvioi, että samankaltainen malli olisi paras tapa maksimoida joukkueen potentiaali lyhyellä valmistautumisajalla. Kun Englanti johti syksyn 2023 MM-välierää Etelä-Afrikkaa vastaan sateisessa Pariisissa, oli vaikea väittää, että strategia olisi ollut väärä.

Kaksi vuotta myöhemmin tilanne on toinen. Useiden pienien uudistusten, kokoonpanoratkaisujen ja pelitavan hienosäädön jälkeen epäilykset siitä, ettei Borthwick voisi laajentaa Englannin peliä kohti monipuolisempaa, suuria maita kaatavaa kokonaisuutta, ovat pitkälti hälvenneet.

Potkupeli aseena, ei enää pelkkänä turvana

Englanti potki Uutta-Seelantia vastaan paljon – 35 kertaa, kun All Blacks potkaisi 29 kertaa. Ero oli kuitenkin laadussa ja tarkoituksessa. Nyt potkupeli tuntui strategiselta aseelta, ei hermostuneelta itsesuojelulta.

Viime vuosien sääntömuutokset ovat tehneet ilmatilataistelusta entistä kiivaampaa. Englanti on vastannut haasteeseen rakentamalla joukkueen, jossa on omat ”pomminpalauttajat”: Tom Roebuck, Freddie Steward ja Immanuel Feyi-Waboso ovat kaikki erinomaisia korkeiden potkujen haussa ja vastahyökkäysten käynnistäjinä.

Twickenhamin yleisö ei enää huokaile pettyneenä pallon noustessa ilmaan. Nyt katsomo jännittyy, nousee seisomaan ja odottaa kaksinkamppailua korkealla – he ovat oppineet luottamaan, että Englannin potkujen perässä tapahtuu jotain vaarallista.

Samanlainen ilmiö, jossa yleisö reagoi voimakkaasti nuorten pelaajien rajuun, joskus jopa häiritsevään energiaan ja fyysisyyteen, on nähtävissä myös kotimaan muissa urheilun ja nuorisokulttuurin ilmiöissä. Esimerkiksi nuorten tyttöjen häiritsevä käytös Helsingissä on herättänyt keskustelua siitä, miten voimakas energia kanavoidaan rakentavasti – aivan kuten Borthwickin Englanti on kanavoinut aggressiivisuuden ja riskit hallittuun, tuottavaan pelitapaan.

Hyökkäyspeli laajenee – Ford, Earl, Lawrence ja Smith loistavat

Englannin peli ei kuitenkaan enää nojaa pelkkään potkumyllyyn. George Ford pelasi Uutta-Seelantia vastaan poikkeuksellisen hyökkäävää rugbya, seisoen sitkeästi puolustuslinjan kasvoilla ja pakottaen All Blacksin tekemään jatkuvasti vaikeita valintoja. Hänen pelinjohtonsa, kahden pudotuspotkun ajoitus ja rohkea syöttövalikoima pitivät Uuden-Seelannin koko ajan varpaillaan.

Ben Earl oli jälleen kerran Englannin eturivin työhevonen. Hän teki peräti 20 pallonkantokertaa, vaikka vietti 10 minuuttia jäähypenkillä keltaisen kortin vuoksi. Earl rymisteli läpi kontaktien kuin härkä posliinikaupassa, voittaen metrejä ja kuluttaen Uuden-Seelannin puolustusta loppua kohden.

Keskikentällä Ollie Lawrence ja Fraser Dingwall täydensivät toisiaan upeasti. Dingwallin yritys syntyi juuri tästä yhteispelistä: Lawrence veti puolustusta puoleensa ja Dingwall löysi aukon linjasta. Borthwickin luottamus Dingwalliin – pelaajaan, jonka vahvuudet ovat hienovaraisempia kuin monilla hänen kilpailijoillaan – palkittiin näyttävästi.

Kun Freddie Steward loukkaantui ja joutui jättämään kentän, Marcus Smith siirtyi takakentälle ja toi mukanaan sekä pelintekijän oveluutta että valtavan määrän rohkeutta. Smith ei pelännyt haastaa Uuden-Seelannin takakenttää pallon kanssa, vaan sekoitti potkuja, syöttöjä ja juoksuja tavalla, joka teki Englannin hyökkäyksestä entistä vaikeammin ennakoitavaa.

Etuviiva ja vaihtopenkki: laaja materiaali kantaa hedelmää

Etupelissä Joe Heyes oli yksi illan hiljaisista sankareista. Hän on aloittanut kaikki Englannin syksyn kolme testiottelua kovan paikan oikeana pilarina, ja Uutta-Seelantia vastaan hän oli erinomainen sekä scrum-tilanteissa että avoimessa pelissä. Fin Baxter tuki häntä vahvasti, ja yhdessä he pitivät All Blacksin etupelin jatkuvassa paineessa.

Englannin kesän Argentiinan-kiertue on selvästi maksanut itsensä takaisin. Laaja materiaalin kehittäminen on luonut joukkueen, jossa kilpailu pelipaikoista on kovaa ja taso pysyy korkeana, vaikka kokoonpanoa kierrätetään. Borthwick on osoittanut tarkkaa pelisilmää siinä, milloin pitää kiinni luotetuista nimistä ja milloin on aika ravistella pakkaa.

Hänen ratkaisunsa nostaa Ford takaisin keskiöön – pelaaja, joka oli vielä Six Nations -turnauksessa kolmosvaihtoehto pelinrakentajana – on osoittautunut erinomaiseksi. Samoin Dingwallin nostaminen ykköskokoonpanoon pelaajana, jonka vahvuudet eivät ole näyttäviä yksittäisiä suorituksia vaan kokonaisvaltaista pelinlukua, on osoitus Borthwickin kyvystä nähdä pintaa syvemmälle.

Paljon puhutusta ”Pom Squad” -vaihtopenkistä odotettiin ottelun toisella puoliajalla massiivista momentumin muutosta. Tällä kertaa vaikutus ei ollut yhtä räjähtävä kuin joissakin aiemmissa otteluissa – osittain siksi, että avauskokoonpano pelasi niin hyvin, ettei radikaalia suunnanmuutosta enää tarvittu.

Liikaa ulottuvuuksia Uudelle-Seelannille pysäytettäväksi

Lopulta Englannilla oli yksinkertaisesti liikaa hyökkäysvaihtoehtoja Uudelle-Seelannille. Potkupeli, suoraviivaiset kantopelit, luovat linjaläpimurrot ja takakentän monipuolisuus muodostivat yhdistelmän, jonka pysäyttäminen oli All Blacksille liikaa.

Kun Pollockin grubber-potku lopussa johti Roebuckin viimeistelyyn ja Twickenhamin tulostaululle ilmestyi 33–19, tunnelma oli lähes epätodellinen. Lukemat olivat vain hieman Englannin legendaarista 2012 Uusi-Seelanti -voittoa pienemmät, mutta tällä kertaa voitto tuntui enemmän prosessin luonnolliselta huipentumalta kuin yksittäiseltä ihmeteolta.

On hyvä muistaa, että tuo vuoden 2012 joukkue ei kyennyt hyödyntämään menestystään kotikisoissa 2015, vaan putosi jo alkulohkovaiheessa. Tällä kertaa Twickenhamin pauhatessa, tuoppien roiskuessa ja Allianz Stadiumin kulhon täyttyessä riehakkaasta huumasta, oli vaikea kuvitella, että tämä joukkue kulkisi samaa polkua.

George Fordin korkean potkun tavoin Englanti vaikuttaa olevan vasta nousukiidon keskivaiheilla – ei vielä huipussa.

Borthwick pitää jalat maassa – mutta tavoitteet korkealla

Vaikka tunnelma oli euforinen, Steve Borthwick pysyi ottelun jälkeen tyypillisen rauhallisena. Hän korosti, että kyseessä on yhä kehittyvä joukkue:

”Tämä on joukkue, joka on kehittymässä, joukkue, joka kasvaa”, Borthwick totesi.

”Tarvitsemme lisää yhteistä kokemusta, ja sitä me juuri hankimme joka viikko – menemme pois, treenaamme kovaa ja keskitymme parannettaviin asioihin. Se näkyy nyt kentällä.

Joukkueella on paljon uskoa – valmistautumiseemme, siihen miten haluamme pelata ja siihen kykyyn, joka meillä on joukkueessa.

Tämä kaikki liittyy siihen, että pyrimme luomaan erityisiä hetkiä ja muistoja. Tämä päivä oli yksi niistä.”

Voittoputki, Argentiina ja Twickenhamin uusi äänimaailma

Jos Englanti pystyy seuraavalla viikolla taltuttamaan vaarallisen, vaikkakin väsyneen Argentiinan, joukkue venyttää voittoputkensa 11 otteluun ja kirjauttaa vuoden 2025 tilastoihin vain yhden tappion. Numerot kertovat tarinaa jatkuvuudesta, josta Englannin maajoukkue on pitkään haaveillut.

Ehkä kaikkein paljastavimmat luvut eivät kuitenkaan näy tulostaululla, vaan Twickenhamin desibelimittarissa. Yleisön reaktiot – huuto, laulu, yhteinen rytmi potkujen ja taklausten mukana – osoittavat, että tämä Englannin joukkue on vihdoin voittanut takaisin kotistadioninsa sydämen.

Siinä missä vielä pari vuotta sitten potkupeli herätti turhautumista, nyt jokainen korkea pallo, jokainen Fordilta, Smithiltä tai Pollockilta lähtevä potku synnyttää ennemmin toiveen kuin huokauksen. Twickenham on oppinut rakastamaan ”pommiansa” – ja sen myötä Steve Borthwickin Englannin uutta identiteettiä.

Lähde: bbc.com