Igor Tudorin taktiikat syöksevät Tottenhamin yhä syvempään kriisiin – näin valinnat ovat pahentaneet tilannetta
Tottenhamin katastrofaalinen 5–2-vierastappio Atlético Madridille Mestarien liigan neljännesvälierien avausosassa oli uusi pohjakosketus seuralle, jonka kausi on jo valmiiksi ollut painajaismainen. Igor Tudor palkattiin hätäapumiehenä pelastamaan seura mahdolliselta Valioliiga-putoamiselta, mutta tulokset ovat olleet kaikkea muuta kuin toivottuja: neljä ensimmäistä ottelua, neljä tappiota.
Tudor tunnetaan urallaan valmentajana siitä, että hän on kyennyt kääntämään useamman kriisiseuran suunnan. Tottenhamissa sama resepti ei kuitenkaan toistaiseksi toimi. Loukkaantumissuma, epäonnistunut rekrytointi ja jatkuvat valmentajavaihdokset ovat luoneet ympäristön, jossa uudet, riskialttiit taktiikat ovat pikemminkin pahentaneet ongelmia kuin tarjonneet ratkaisun.
Tausta: pitkä alamäki ja epätoivoinen hätärekrytointi
Tottenhamin alamäki ei alkanut Tudorista. Ange Postecogloun viimeinen kausi ja sitä seurannut Thomas Frankin jakso ovat tehneet Spursista yhden Valioliigan heikoimmin suoriutuneista joukkueista pidemmällä aikavälillä. Pisteitä on kertynyt vähän, itseluottamus on kadonnut ja pelillinen identiteetti on hämärtynyt.
Näissä olosuhteissa Tudor palkattiin selkeänä riskivetona – toiveena oli, että aggressiivinen, rohkea valmentaja ravistelisi joukkueen hereille. Ongelmana on, että tämän tyyppinen pelillinen mullistus vaatii aikaa, yhtenäisen joukkueen ja terveen rungon. Tottenhamilla ei tällä hetkellä ole mitään näistä.
Muuttuva 5–2–3 / 5–3–2 ja miesvartioinnin sudenkuopat
Tudorin Spurs puolustaa muodossa, joka elää tilanteen mukaan: perusasetelma on 5–2–3, joka muuttuu 5–3–2-muodoksi, kun toinen laitureista putoaa keskikentän linjaan. Ajatuksena on luoda mies–miestä vastaan -painetta koko kentälle ja voittaa pallo nopeasti takaisin korkealla.
Tämä sama ajattelumalli on näkynyt Tudorin aiemmissa seuroissa, kuten hänen Juventus-versiossaan, jossa 5–3–2 ja miesvartioinnin periaatteet olivat keskiössä. Vähemmän intensiivisissä sarjoissa tällainen aggressiivinen miesvartiointi voi tuottaa nopeita tuloksia, kun vastustajat eivät ole yhtä tottuneita fyysiseen ja taktiseen paineeseen.
Valioliigassa tilanne on toinen. Sarjan rahavirrat ovat nostaneet niin teknistä kuin fyysistä tasoa. Pelaajat osaavat murtaa miesvartioinnin nopeilla seinäsyötöillä, kuljetuksilla ja älykkäällä liikkumisella. Samalla yhä useampi joukkue on oppinut reagoimaan aggressiiviseen prässiin pelaamalla pidempää palloa ja kiertämällä paineen kokonaan.
Miesvartiointi toimii vain, jos koko joukkue toimii täysin synkronissa. Yhdenkin pelaajan myöhästyminen prässissä antaa vastustajalle aikaa ja tilaa – käytännössä ylivoimatilanteen pallolliselle.
Vanha passiivisuus vastaan uusi aggressiivisuus – pelaajat kahden maailman välissä
Thomas Frankin alaisuudessa Spurs puolusti passiivisemmin ja syvemmässä blokissa. Kun Tudor debytoi Arsenal-ottelussa, hän huusi toistuvasti kapteeni Micky van de Venille ja muulle puolustuslinjalle: ”ylemmäs” – mutta pelaajat eivät aina uskaltaneet nousta.
Tämä epäröinti on ymmärrettävää. Osa joukkueesta on yhä kiinni Frankin varovaisessa ajattelussa, jossa ensisijainen tehtävä oli suojata aluetta, ei juosta mies miestä vastaan korkealla. Tuloksena on hybridi, joka ei ole kunnolla kumpaakaan: prässiin lähdetään myöhässä, linja nousee epäyhtenäisesti ja vastustajalle aukeaa vaarallisia tiloja selustaan.
5–3–2 jättää laidat auki – vastustajat käyttävät heikkoudet armotta
Tudorin 5–3–2-muodon logiikka on suojata kentän keskikaistaa, jota pidetään vaarallisimpana alueena. Kolme keskikenttäpelaajaa ja kaksi hyökkääjää tukkivat keskustan syöttölinjat, ja wing-backit vastaavat leveydestä.
Ongelma on, että käytännössä laidat jäävät usein liian avoimiksi. Kun Spurs yrittää prässätä keskustasta käsin, Atlético, Fulham ja Crystal Palace ovat sijoittaneet pelaajansa fiksusti leveälle ja syvälle. Tämä kasvattaa etäisyyksiä, joita Spursin pelaajien on juostava, jotta he ehtisivät paineistamaan pallollisen. Vastustajat saavat aikaa pallossa, Spursin muoto venyy ja puolustuslinjaan syntyy rakoja, joita vastaan on helppo hyökätä.
Atlético Madridin toisessa maalissa nähtiin selkeä esimerkki tästä. Oikealle laidalle syvälle pudonnut pelaaja jäi vapaaksi, koska Mathys Tel ei ehtinyt prässäämään. Pitkä pallo pelattiin Marcus Llorentelle selustaan, Micky van de Ven liukastui ja lopulta Antoine Griezmann viimeisteli. Maali syntyi Spursin miesvartioinnin haavoista, ei yksittäisestä virheestä.
Crystal Palace ja Fulham repivät rakenteen hajalle liikkeellä ja muodonmuutoksilla
Crystal Palace ja Fulham hyödynsivät Tudorin puolustusmallin heikkouksia älykkäällä liikkumisella ja epäortodoksisilla muodostelmilla. Kun Spurs tukkivat keskustaa, Palace pudotti wing-backinsa hieman syvemmälle. Tottenhamin tasainen viisikko reagoi hitaasti, ja esimerkiksi Daniel Muñoz sai ajan ja tilan löytää syötöllään Evann Guessandin.
Oliver Glasnerin alaisuudessa Guessand sai vapauden liikkua laajalla säteellä vasemman hyökkäävän keskikenttäpelaajan roolissa. Koska Spursin pelaajille oli annettu miesvartiointitehtäviä, Guessand pystyi vetämään Joao Palhinhaa pois omalta alueeltaan. Palhinha reagoi hitaasti ja joutui jatkuvasti valitsemaan, seuraako hän miestä vai suojaako aluetta – liian usein väärä valinta johti vaarallisiin tilanteisiin.
Fulham käytti samaa periaatetta eri muodossa. Alexander Iwobi liikkui vapaasti vasemmalta oikealle, vetäen mukanaan Spursin puolustajia vyöhykkeille, joissa he eivät olleet mukavuusalueellaan. Palhinha aloitti tilanteen Iwobin merkkaajana, mutta kun puolustuslinjaan aukesi tila, hän jäi puun ja kuoren väliin: putoaako viiden linjaan vai jatkaako miesvartiointia? Epäröinti antoi Iwobille mahdollisuuden kääntyä, kuljettaa ja murtaa linjoja.
Lisäksi Fulham tyhjensi keskikenttää pallollisissa tilanteissa levittämällä puolustuslinjansa leveäksi ja jättämällä loput pelaajista korkealle. Spursin miesvartioivat keskikentät seurasivat merkkejään syvälle, jolloin keskialue tyhjeni. Heti kun toppari sai tilaisuuden, pallo pelattiin tähän tyhjään tilaan, jonne Fulhamin hyökkääjät ryntäsivät vauhdista. Spursin keskikenttäpelaajat olivat jatkuvasti myöhässä – he reagoivat takaa tulevien pelaajien liikkeisiin, eivätkä ehtineet ensimmäisinä palloihin.
Pallollinen peli kaaoksessa – riskit keskeltä kostautuvat
Tottenhamin ongelmat eivät rajoitu puolustamiseen. Myös pallollinen pelaaminen on kriisissä. Frankin aikana Spurs rakensi hyökkäyksiä lähes yksinomaan laitojen kautta, suoraviivaisesti ja ilman suurta riskiä. Ei ihme, että joukkue on tällä kaudella Valioliigassa vasta sijalla 15 linjoja murtavissa syötöissä.
Tudorin alaisuudessa kurssi on käännetty jyrkästi toiseen suuntaan. Neljän viime ottelun aikana pelaajia on rohkaistu ottamaan enemmän riskejä etenkin keskikaistan kautta. Ajatus on sinänsä järkevä – vaarallisimmat tilanteet syntyvät usein keskustasta – mutta toteutus on ollut kaoottinen ja johtanut lukuisiin pallonmenetyksiin sekä suoriin vastahyökkäysmaaleihin.
Atléticoa vastaan liukas Metropolitano-areenan alusta aiheutti lisähankaluuksia, mutta se ei selitä kaikkea. Spurs ja maalivahti Kinsky lahjoittivat käytännössä kaksi maalia yrittämällä pakonomaisesti pelata lyhyttä avausta riskialttiissa paikoissa. Yhdistettynä epävarmaan miehitykseen ja heikkoon liikkumiseen tuloksena oli täydellinen romahdus.
Taktinen heiluri sekoittaa pelaajat
Tottenhamin pelaajille on lyhyessä ajassa opetettu kolme käytännössä vastakkaista pelitapaa:
- Ange Postecogloun lyhyt, rohkea ja kontrolloitu pelinavaaminen
- Thomas Frankin varovainen, suoraviivainen ja laitoja korostava peli
- Igor Tudorin aggressiivinen miesvartiointi ja riskialtis, keskikaistaa painottava rakentelu
Tällainen jatkuva heiluri ei ainoastaan heikennä tuloksia, vaan murentaa myös pelaajien itseluottamuksen. Kun periaatteet vaihtuvat radikaalisti valmentajasta toiseen, joukkue ei ehdi sisäistää yhtäkään mallia kunnolla. Se näkyy hitautena reagoinnissa, epävarmuutena kentällä ja virheiden kertaantumisena.
Oliko Tudor oikea valinta tähän ympäristöön?
Ennen Tudorin palkkaamista oli hyvin tiedossa, millaisia periaatteita hän noudattaa: joustava 5–2–3/5–3–2, aggressiivinen miesvartiointi, erikoiset rotaatiot ja halu hyökätä nopeasti ja suoraviivaisesti. Tällainen valmentaja voi menestyä, jos ympäristö, pelaajisto ja seuran strategia tukevat näitä ideoita.
Hyvä esimerkki onnistuneesta valmentajan ”alustamisesta” on Vincent Kompany, joka sai heikon Burnley-kauden jälkeen mahdollisuuden Bayern Münchenissä. Bundesliigassa, laadukkaamman materiaalin ja paremmin hänen pelifilosofiaansa sopivan ympäristön kanssa, Kompany on pystynyt dominoimaan. Seura, pelaajat ja valmentajan periaatteet ovat linjassa keskenään.
Spursin kohdalla tilanne näyttää päinvastaiselta. Joukkueen kokoonpano, loukkaantumiset, pelikiellot ja henkinen tila eivät tue Tudorin vaativaa ja riskialtista lähestymistapaa. Putoamista vastaan taisteltaessa korostuu kyky työskennellä olemassa olevien ”vanhojen tapojen” kanssa, ei yrittää repiä kaikkea kerralla juuriltaan.
Tudor itse sanoi Atlético-ottelua edeltäneessä haastattelussa: ”Vanhat tavat vievät enemmän aikaa muuttuakseen kuin kuvittelet.” Kysymys kuuluu, onko Spursilla aikaa odottaa. Kun pisteitä on saatava heti, valmentajan tärkein tehtävä on minimoida riskit ja selkeyttää pelaajille yksinkertainen, toimiva malli – ei rakentaa monimutkaista järjestelmää, joka parhaimmillaankin vaatii kuukausien hiomisen.
Opittavaa myös muista huijauksista ja vääristä lupauksista
Tottenhamin tilanne muistuttaa monella tapaa sitä, miten jalkapallossa – ja laajemminkin urheilussa – liian yksinkertaisia ratkaisuja myydään monimutkaisiin ongelmiin. Yksi valmentaja, yksi taktiikka tai yksi siirtoikkuna ei pelasta kaikkea. Sama ilmiö näkyy esimerkiksi laihdutushuijauksissa, joissa luvataan nopeita ihmeratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Näistä on varoittanut muun muassa Jari Sarasvuon somekuvan herättämä keskustelu laihdutushuijauksista ja harhaanjohtavista lupauksista. Spursin kohdalla nopea pelastusoperaatio Tudorilla näyttää tällä hetkellä enemmän riskiltä kuin ratkaisulta.
Ei sisällä instagram post:eja
