Mies tuli jouluna kylään – ja jäi kotiimme 45 vuodeksi: koskettava tositarina Cardiffista
Joulu mielletään usein hyvän tahdon ja lähimmäisenrakkauden ajaksi. Harvan perheen elämä kuitenkaan muuttuu yhden ovenavauksen seurauksena pysyvästi – mutta näin kävi Rob ja Dianne Parsonsille Cardiffissa 1970-luvulla. Heidän joulunajan ystävällinen eleensä johti ainutlaatuiseen, 45 vuotta kestäneeseen yhteiselämään kodittoman, autistisena pidetyn miehen kanssa.
Odottamaton koputus oveen jouluna 1975
23. joulukuuta 1975 nuori aviopari Rob (27) ja Dianne (26) valmisteli joulua kotonaan Cardiffissa, kun ovelta kuului koputus. Oven takana seisoi mies, jonka oikeassa kädessä oli musta jätesäkki hänen kaikesta omaisuudestaan ja vasemmassa kädessä pakastettu kana.
Rob tunnisti miehen hämärästi lapsuutensa pyhäkoulusta. Häntä oli silloin kehotettu olemaan erityisen kilttiä tälle hieman erilaiselle pojalle, jonka nimi oli Ronnie Lockwood.
”Sanoin: ’Ronnie, mitä tuo kana on?’ Hän vastasi: ’Joku antoi sen minulle jouluksi.’ Ja sitten sanoin kaksi sanaa, jotka muuttivat kaikkien elämämme – enkä vieläkään tiedä, miksi sanoin ne. Sanoin: ’Tule sisään’”, Rob muistelee.
Yhden yön vieras, josta tuli perheenjäsen
Ronnie oli tuolloin lähes 30-vuotias ja ollut vailla pysyvää kotia 15-vuotiaasta lähtien. Hän oli ajelehtinut Cardiffin seudulla, tehnyt satunnaisia töitä ja nukkunut siellä missä pystyi. Rob oli toisinaan nähnyt hänet myös nuorisokerhossa, jota hän veti.
Parsonsit tarjosivat Ronnielle mahdollisuuden peseytyä, paistoivat hänelle pakastetun kanan ja päättivät, että hän saisi viettää joulun heidän kanssaan. He pyysivät myös omia sukulaisiaan tuomaan Ronnielle pienen joululahjan – vaikka sukat tai jonkin tuoksutuotteen.
Dianne muistaa yhä hetken, kun Ronnie istui heidän joulupöydässään lahjat edessään. ”Hän alkoi itkeä. Hän ei ollut koskaan kokenut sellaista rakkautta ja välittämistä. Oli uskomatonta seurata sitä”, Dianne kertoo.
Alun perin Ronnien oli tarkoitus viipyä vain tapaninpäivään saakka. Kun lähtöpäivä koitti, Rob ja Dianne eivät kuitenkaan pystyneet laittamaan häntä takaisin kadulle. He ottivat yhteyttä viranomaisiin ja kodittomien tukikeskukseen.
Sieltä he kuulivat tutun umpikujaan johtavan lauseen: Ronnien piti saada osoite, jotta hän voisi saada työn – mutta saadakseen osoitteen, hänen olisi ensin saatava työ. ”Se on se klassinen pattitilanne, johon monet kodittomat ihmiset ajautuvat”, Rob sanoo.
Raskas lapsuus ja leimaava koulutausta
Ronnie oli laitettu hoitokotiin jo kahdeksanvuotiaana. 11-vuotiaana hän katosi Cardiffista, eikä kukaan tuntunut tietävän, minne hän oli joutunut. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun Rob kirjoitti kirjaansa ”A Knock on the Door”, totuus paljastui.
Ronnie oli siirretty noin 200 kilometrin päähän sisäoppilaitokseen, jota virallisessa raportissa kuvailtiin ”alle normaalikykyisten poikien kouluksi”. Hän eli siellä viisi vuotta ilman ystäviä, ilman tuttua sosiaalityöntekijää, ilman opettajia, jotka todella tuntisivat hänet.
Koulun vuosista jäi syvä jälki. Ronnie kysyi aikuisenakin usein: ”Olenko tehnyt jotain pahaa?” Rob ja Dianne uskovat, että kysymys juontui juuri noista vuosista. Ronnie pelkäsi jatkuvasti loukanneensa jotakuta tai tehneensä väärin – vaikkei syytä ollut.
15-vuotiaana Ronnie palautettiin Cardiffiin ”tyhjän päälle” – ilman kotia, ilman tukea, ilman selkeää tulevaisuutta.
Hiljainen, kömpelö – mutta vähitellen rakastettu
Aluksi yhteiselo ei ollut helppoa. Ronnie vältteli katsekontaktia ja puhui vain vähän. Keskustelu jäi usein yksittäisiin lauseisiin, ja hänen käytöksensä oli kömpelöä ja arkaa.
”Mutta lopulta opimme tuntemaan hänet – ja totuus on, että opimme myös rakastamaan häntä”, Rob ja Dianne sanovat.
He auttoivat Ronnieta saamaan työn jätekerääjänä ja veivät hänet ostamaan uudet vaatteet. Heille selvisi, että Ronnie käytti yhä samoja vaatteita, jotka hänelle oli annettu sisäoppilaitoksessa teini-ikäisenä.
”Meillä ei ollut omia lapsia silloin. Se tuntui samalta kuin olisi pukenut lapsensa koulua varten. Olimme ylpeitä ’vanhempia’”, Rob kuvaa. Kaupasta ulos tullessa Dianne naurahti: ”Hän on roskakuski, mutta me puimme hänet kuin Dorchester-hotellin portieeriksi.”
Arjen rutiineja ja pieniä ilon hetkiä
Rob työskenteli lakimiehenä ja alkoi herätä tuntia aiemmin ehtiäkseen viedä Ronnien töihin ennen omaa työpäiväänsä. Illalla kotiin palatessaan hän näki usein Ronnien istumassa olohuoneessa hymy huulillaan.
Eräänä iltana Rob kysyi: ”Ronnie, mikä sinua niin huvittaa?” Ronnie vastasi: ”Rob, kun viet minut aamuisin töihin, muut miehet kysyvät: ’Kuka tuo sinut töihin tuolla autolla?’ Ja minä sanon: ’Se on minun asianajajani.’”
Rob uskoo, ettei Ronnie ollut niinkään ylpeä asianajajasta, vaan jostain paljon syvemmästä: ehkä siitä, että joku ”saatteli häntä portille” – aivan kuin lapsi, joka viedään ensimmäistä kertaa kouluun. ”Ja nyt hän oli melkein 30… ja vihdoin joku seisoi hänen kanssaan portilla”, Rob sanoo.
Ronnien elämään kuului monia toistuvia rituaaleja. Yksi niistä oli astianpesukoneen tyhjentäminen joka aamu. Joka kerta hän kysyi: ”Arvaatko, mitä olen tehnyt?” Ja joka aamu Rob esitti yllättyneenä, ettei arvannut.
”On vaikea näyttää yllättyneeltä, kun saat saman kysymyksen tiistaina kuin maanantaina – mutta sellainen Ronnie oli. Teimme sitä 45 vuotta”, Rob nauraa.
Lukeminen ja kirjoittaminen olivat Ronnielle hankalia, mutta silti hän osti joka päivä paikallislehden South Wales Echon. Joka joulu hän antoi Robille ja Diannelle samat Marks & Spencerin lahjakortit ja odotti joka kerta yhtä innostuneena heidän reaktiotaan, aivan kuin se olisi ensimmäinen kerta.
Hiljainen auttaja kirkolla ja kaduilla
Vapaa-ajallaan Ronnie vietti paljon aikaa paikallisessa kirkossa. Hän keräsi lahjoituksia kodittomille, järjesti tiloja jumalanpalveluksia varten ja asetteli tuolit riviin millintarkasti. Hänestä tuli seurakunnan luottoapu – mies, joka ei tehnyt itsestään numeroa, mutta jonka työ näkyi kaikkialla.
Dianne muistaa tapauksen, jolloin Ronnie palasi kotiin eri kengissä kuin lähtiessään. ”Kysyin: ’Ronnie, missä sinun kenkäsi ovat?’ Hän vastasi: ’Yhdellä kodittomalla miehellä ei ollut kenkiä, joten annoin omani.’”
Se oli tyypillistä Ronnielle: hän, joka itse oli ollut koditon, antoi vähästään vielä vähemmän omistaville. Samankaltaista lämminsydämisyyttä ja hyvän tahdon perinnettä on nähty myös viihdemaailmassa, jossa monet tähdet tunnetaan sydämellisyydestään – kuten näyttelijä Pat Finn, Friends- ja The Middle -sarjoista tuttu, hyväntuulisena koomikkona muistettu tähti.
Vaikeita vuosia, sairautta ja riippuvuuksia
Elämä Ronnien kanssa ei ollut pelkkää lämpöä ja joulunhenkeä. Yksi raskaimmista ajanjaksoista oli, kun Dianne sairastui ME:hen (krooniseen väsymysoireyhtymään). Oli päiviä, jolloin hän ei jaksanut nousta sängystä, ja samalla perheessä oli pieni, kolmen vuoden ikäinen tytär. Rob oli työn takia paljon poissa kotoa.
Juuri silloin Ronnie astui esiin uudella tavalla. Hän teki maitopullot perheen pojalle Lloydille, auttoi kotitöissä ja leikki tyttären, Katien, kanssa. Dianne kuvaa Ronnieta tuona aikana ”remarkableksi” – hämmästyttäväksi ja korvaamattomaksi tueksi.
Perheen arkea varjosti myös Ronnien pitkään jatkunut peliongelma. He taistelivat hänen uhkapeliriippuvuuttaan vastaan lähes 20 vuoden ajan. ”En suosittele tällaista ratkaisua kellekään strategiana”, Rob toteaa rehellisesti, ”mutta Ronnie rikastutti elämäämme monella tavalla.”
Dianne tiivistää: ”Hänellä oli suuri sydän. Hän oli kiltti, mutta myös turhauttava. Joskus olin hänen äitinsä, joskus sosiaalityöntekijänsä, joskus omaishoitajansa.”
Myös perheen lapset kasvoivat kiinni tähän erikoiseen perhedynamiikkaan. Kun joku kysyi heiltä, miten he selvisivät Ronnien kanssa, kun ystäviä tuli kylään, he vastasivat: ”Emme me oikeastaan ajatelleet sitä. Se on vain Ronnie.”
Rob lisää: ”Lapsillamme ei ollut koskaan elämää ilman Ronnieta. Hän oli paikalla ennen kuin he syntyivät ja hän oli siellä silloinkin, kun he olivat jo muuttaneet pois ja saaneet itse lapsia.”
Voisiko Ronnie asua itsenäisesti? Kysymys, johon ei löytynyt vastausta
Vain kerran Parsonsit todella miettivät, pitäisikö Ronnieta tukea muuttamaan omaan asuntoon. Lapset kasvoivat, koti oli pieni ja kylpyhuoneita vain yksi. He päättivät puhua Ronnielle mahdollisuudesta hankkia hänelle oma pieni asunto läheltä.
He astuivat hänen huoneeseensa, mutta ennen kuin he ehtivät aloittaa, Ronnie katsoi heitä ja kysyi jälleen: ”Olenko tehnyt jotain pahaa?”
Hetkessä Dianne työnsi Robia hiljaa ulos huoneesta, purskahti itkuun ja sanoi: ”En pysty siihen.” Ajatus Ronnien ”siirtämisestä pois” tuntui petturuudelta miestä kohtaan, joka oli oppinut näkemään heidän kotinsa turvapaikkanaan.
Muutamaa yötä myöhemmin Ronnie tuli heidän makuuhuoneeseensa ja kysyi: ”Me kolme olemme lujia ystäviä, eikö niin?” Rob vastasi: ”Kyllä, Ronnie, me kolme olemme lujia ystäviä.”
”Ja me olemme yhdessä ikuisesti, emmekö ole?” Ronnie jatkoi. Hetken hiljaisuuden jälkeen Rob katsoi Dianneen ja sanoi: ”Kyllä, Ronnie. Me olemme yhdessä ikuisesti.”
Ja niin he käytännössä olivatkin – aivan Ronnien viimeisiin vuosiin saakka.
Hyvästit ystävälle – ja perintö, joka kattoi katon
Vuonna 2020, 75-vuotiaana, Ronnie sai aivohalvauksen ja menehtyi. Rob ja Dianne kertovat kaipaavansa häntä yhä syvästi. Koronarajoitusten vuoksi hautajaisiin sai osallistua vain 50 ihmistä. ”Liput olivat kuumempia kuin Coldplayn konserttiin”, Rob vitsailee, mutta taustalla on vakava viesti: Ronnie oli koskettanut lukemattomien ihmisten elämää.
He saivat yli sata surunvalittelukorttia – lähettäjinä niin Oxfordin yliopiston professoreita, poliitikkoja kuin työttömiäkin. Jokainen halusi kertoa, miten Ronnie oli vaikuttanut heidän elämäänsä.
Ronnien kuoleman jälkeen Cardiffin Glenwood-kirkon yhteyteen rakennettiin 1,6 miljoonan punnan hyvinvointikeskus. Uusi rakennus nimettiin Lockwood Houseniksi Ronnien kunniaksi. Pian kuitenkin huomattiin, että vanha ja uusi rakennus eivät oikein istuneet yhteen ja että remontin loppuunsaattamiseen tarvittiin lisää rahaa.
Tarina sai yllättävän käänteen. ”Mutta lopulta heidän ei tarvinnut huolehtia”, Rob kertoo. Lähes sentilleen sama summa, joka puuttui, löytyi Ronnien testamentista. Mies, joka oli elänyt suuren osan elämästään kodittomana, päätyi kirjaimellisesti ”laittamaan katon kaikkien päiden päälle”.
”Eikö olekin uskomatonta? Minusta tuntuu, että se oli tarkoitettu tapahtuvaksi”, Dianne sanoo.
Yksi ovi, yksi päätös – ja 45 vuoden ihme
Kun ihmiset kysyvät Robilta ja Diannelta, miten he pystyivät elämään 45 vuotta samassa kodissa miehen kanssa, jonka alun perin oli määrä viipyä vain joulun yli, vastaus on yksinkertainen mutta syvä: ”Päivä kerrallaan.”
Heidän tarinansa ei ole pelkkä jouluinen hyväntekeväisyyskertomus, vaan kuvaus elämänmittaisesta sitoutumisesta, epätäydellisestä mutta aidosta rakkaudesta ja siitä, miten yksi pieni ystävällinen teko voi kasvaa valtavaksi muutokseksi kaikkien osapuolten elämässä.
”Ronnie toi elämäämme rikkauden, jota emme osanneet kuvitellakaan”, Rob ja Dianne sanovat. Ja ehkä juuri siksi heidän ovensa avautui sinä joulukuun iltana – ja pysyi auki seuraavat 45 vuotta.
Ei sisällä instagram post:eja
