Onko Arsenal todella Valioliigan historian rumin mestari? Tilastot paljastavat totuuden
Arsenal jahtaa yhä sensaatiomaista saavutusta: tulla ensimmäisenä englantilaisjoukkueena, joka voittaa nelinkertaisen pokaalipotin – Valioliigan, Liigacupin, FA Cupin ja Mestarien liigan saman kauden aikana. Samalla Mikel Artetan miehistö joutuu jatkuvan pelityyliin kohdistuvan kritiikin kohteeksi.
Kaksi entistä mestaria on ollut erityisen äänekkäitä. Valioliigan voittaja Chris Sutton niputti lontoolaiset ”erikoistilanne-Arsenaliksi” Chelsea-voiton jälkeen ja kysyi, olisivatko he historiassa rumin mestarijoukkue, jos he vievät tittelin. Yksitoistakertainen mestari Paul Scholes puolestaan väitti, että Arsenal saattaisi olla ”kaikkien aikojen tylsin mestari”.
Mutta mitä tilastot oikeasti kertovat? Onko kritiikki perusteltua – vai onko kyse vain vanhanaikaisten mielikuvien ja modernin jalkapallon törmäyksestä?
Arsenalin maalitahti verrattuna aiempiin mestareihin
Arsenal on tehnyt 30 Valioliiga-otteluun 59 maalia, eli keskimäärin 1,97 maalia per ottelu. Se on hieman vähemmän kuin monilla hyökkäävyyttä ihannoivilla mestareilla, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen heikko lukema.
Nykyinen vauhti veisi Arsenalin kohti alhaisinta mestarijoukkueen maalimäärää sitten Leicester Cityn sensaatiomestaruuden (1,79 maalia/ottelu). Silti tykistön tämänhetkinen maalitahti on parempi kuin 12:lla aiemmalla mestarilla, mukaan lukien:
- viisi eri Sir Alex Fergusonin Manchester United -joukkuetta
- kaikki kolme José Mourinhon mestaruus-Chelsea-kokoonpanoa
- Arsenalin legendaarinen Invincibles-ryhmä kaudelta 2003–04 (1,92 maalia/ottelu)
Pelkkä kokonaismaalien määrä ei siis tee Arsenalista sen rumempaa tai tylsempää kuin monista aiemmista mestareista. Todellinen kiistakysymys liittyy siihen, mistä tilanteista maalit syntyvät.
Erikoistilanne-Arsenal? Tilastot tukevat väitettä – mutta vain osittain
Arsenalin 59 liigamaalista peräti 24 on tullut erikoistilanteista – kulmapotkuista, sivuvapaapotkuista tai muista staattisista tilanteista. Se on noin 41 % kaikista maaleista, selvästi enemmän kuin millään aiemmalla Valioliigan mestarilla.
Tässä kohdin kriitikoilla on vahvin tilastollinen peruste: mikään aiempi mestari ei ole nojannut erikoistilanteisiin yhtä vahvasti. Samalla on kuitenkin ironista, että juuri Sutton ja Scholes ovat olleet äänekkäimpiä arvostelijoita.
Suttonin Blackburn (1994–95) ja Scholesin Manchester United (2007–08) tekivät kumpikin 80 liigamaalia mestaruuskaudellaan, joista 35 % syntyi erikoistilanteista – siihen asti korkein noteeraus. Toisin sanoen heidän omat mestarijoukkueensa olivat aikansa ”erikoistilannekoneita”.
Arsenal-kannattajat voivatkin kääntää keskustelun päälaelleen: korkea erikoistilannemaalien osuus kertoo ennen kaikkea siitä, kuinka poikkeuksellisen tehokas Artetan joukkue on staattisissa tilanteissa, ei siitä, että se olisi erityisen heikko avoimessa pelissä.
Kuinka vaarallinen Arsenal on avoimessa pelissä?
Kun katsotaan vain avoimesta pelistä syntyneitä maaleja, Arsenal on tällä kaudella tehnyt keskimäärin 1,17 maalia per ottelu. Tämä on selvästi vähemmän kuin monilla hyökkäysvoittoisilla mestareilla, mutta ei täysin historiallinen poikkeus.
Ainoa mestarijoukkue, joka on yltänyt yhtä matalaan avoimen pelin maalimäärään, on Manchester Unitedin kauden 1992–93 mestariryhmä, joka voitti juuri perustetun Valioliigan ensimmäisenä vuonna. Silloinkin peliä pidettiin ajoittain kankeana – mutta kukaan ei kiistänyt mestaruuden arvoa.
On myös syytä huomioida, että nykypäivän Valioliiga on taktiselta tasoltaan, datan käytöltään ja puolustamisen organisoinniltaan täysin eri maailmasta kuin 1990-luku. Erikoistilanteiden merkitys kasvaa kausi kaudelta, kun tilaa avoimessa pelissä on yhä vähemmän.
Onko erikoistilannepelaaminen oikeasti ”rumaa”?
Wayne Rooney, viisi Valioliigan mestaruutta voittanut hyökkääjä, ei allekirjoita väitettä, että erikoistilannepainotteinen pelaaminen olisi rumaa tai tylsää. Hänen mukaansa Arsenal on ollut tällä kaudella ”loistava”, ja hän kertoo nauttivansa joukkueen pelaamisen seuraamisesta.
Rooney muistuttaa, että erikoistilanteet ovat olennainen osa jalkapalloa – ja että olisi jopa typerää olla hyödyntämättä niitä, jos joukkue on niissä vahva. Moderni huippufutis on pitkälti marginaalien peliä: kulmapotkujen ja vapaapotkujen tehokas hyödyntäminen voi olla ratkaiseva ero mestaruuden ja kakkossijan välillä.
Suomalaisessa urheilukeskustelussa nähdään vastaavia reaktioita, kun vaikkapa jääkiekossa tai jalkapallossa menestyvä joukkue pelaa kurinalaisesti ja tehokkaasti, mutta ei aina näyttävintä hyökkäyspeliä. Samalla tavoin esimerkiksi tähden sivuuttaminen palkintogaalassa voi herättää some-myrskyn, vaikka taustalla on vain erilainen arvostus ja maku – ei kiistattomia faktoja.
Voiko mestaruuden voittaa ”rumasti” muilla tavoilla?
Jos erikoistilannepainotteinen pelaaminen on joidenkin mielestä ”rumaa”, historia tarjoaa muitakin esimerkkejä mestareista, joiden pelityyli jakoi mielipiteitä.
Leicester Cityn mestaruuskausi 2015–16 oli urheilullinen ihme, mutta ei aina silmiä hivelevää jalkapalloa. Leicester:
- teki 68 maalia, joista 10 rangaistuspotkuista
- rekisteröi koko Valioliiga-historian vähiten laukauksia ja kosketuksia vastustajan rangaistusalueella mestarijoukkueena
- voitti 23 ottelusta peräti 14 yhden maalin marginaalilla (61 % voitoista)
Silti Leicesterin mestaruutta pidetään yhtenä modernin jalkapallon romanttisimmista tarinoista. Tehokkuus, kurinalaisuus ja taktinen realismi eivät siis automaattisesti tee joukkueesta ”rumaa” – ne voivat myös olla osa kiehtovaa narratiivia.
”1–0 to the Arsenal” ja tulosurheilun todellisuus
Arsenalia on vuosikymmeniä seurannut laulu ”1–0 to the Arsenal”, joka viittaa niukkoihin, kontrolloituihin voittoihin. Tällä kaudella luvut eivät kuitenkaan tue väitettä, että tykistö olisi erikoistunut yhden maalin vääntöihin enemmän kuin muut mestariehdokkaat.
Vain viisi Arsenalin 20 liigavoitosta on päättynyt 1–0-lukemiin. Vertailun vuoksi:
- Chelsea voitti 11 ottelua 1–0 mestaruuskaudellaan 2004–05
- Manchester United nappasi 10 kappaletta 1–0-voittoja kaudella 2008–09
Arsenal ei siis ole poikkeuksellisen ”niukka” mestariehdokas. Tulosfutis on aina ollut osa Valioliigaa, ja pienet marginaalit ovat tyypillisiä nimenomaan kauden ratkaisuhetkillä.
Pelaako Arsenal edes erityisen ”rumaa” tai likaista futista?
Toinen usein esiin nostettu väite liittyy niin sanottuihin ”pimeisiin taiteisiin” – rikkeisiin, pelin hidastamiseen ja rajun fyysisyyden korostamiseen. Tältä osin tilastot maalaavat Arsenalin pelistä aivan toisenlaisen kuvan.
Arsenalilla on 30 ottelun jälkeen 40 keltaista korttia, mikä on selvästi vähemmän kuin esimerkiksi Chelsean ennätykselliset 73 varoitusta mestaruuskaudella 2014–15. Lisäksi Arsenalilla on realistinen mahdollisuus liittyä harvalukuiseen joukkoon: he voivat olla vasta neljäs Valioliiga-mestari ilman yhtäkään punaista korttia.
Jos raju fyysisyys, jatkuva rikkeiden teko ja korttisuma määriteltäisiin rumaksi futikseksi, Arsenal ei mahdu tähän muottiin lainkaan. Päinvastoin, Artetan joukkue vaikuttaa olevan hyvin kontrolloitu sekä pallon kanssa että ilman palloa.
Johtopäätös: mielikuvat vastaan numerot
Kun Arsenalin kautta tarkastellaan kokonaisuutena, tilastot osoittavat, että:
- joukkueen maalitahti on täysin linjassa monien aiempien mestareiden kanssa – jopa parempi kuin useilla heistä
- erikoistilannepelaaminen on poikkeuksellisen tehokasta, mutta ei ainutlaatuista ilmiötä mestaritasolla
- avoimen pelin maalimäärä on matalampi, mutta ei historiallisen ainutkertainen
- korttimäärät ja pelin fyysisyys eivät tue väitettä erityisen ”likaisesta” tai rumasta pelityylistä
Arsenal ei ole tämän kauden perusteella mikään Barcelona 2008–09, mutta ei myöskään mikään poikkeava irtiotto aiempien mestareiden profiilista. Suuri osa kritiikistä näyttää perustuvan mielikuviin ja estetiikan ihanteisiin – ei niinkään siihen, mitä kentällä oikeasti tapahtuu.
Onkin todennäköistä, että jos Arsenal voittaa Valioliigan ja mahdollisesti useamman pokaalin, keskustelu siirtyy nopeasti pois siitä, oliko pelityyli kaunista vai rumaa. Historia muistaa ennen kaikkea mestaruudet, ei somessa käydyt makukeskustelut – aivan kuten musiikkimaailmassa kiistellyt palkintopäätökset, joissa fanien raivo ja tilastot eivät aina kohtaa.
Ei sisällä instagram post:eja
