Take That -dokumentti Netflixissä: tuttu tarina, uusi kappale ja fanien ikuisen suosion salaisuus

Take That -yhtyeen uusi Netflix-dokumentti tarjoaa nostalgisen, mutta monin paikoin jo entuudestaan tutun tarinan brittiboybandin uskomattomasta urasta. Vaikka mukana on yllätyksenä täysin uusi kappale ja ennen näkemätöntä arkistomateriaalia, suuri osa sisällöstä nojaa samoihin käänteisiin, jotka fanit näkivät jo vuoden 2005 ITV-dokumentissa.

Vuoden 2005 dokumentti, joka muutti kaiken

Kun Take That suostui dokumentin tekoon vuonna 2005, heillä ei juuri ollut menetettävää. Yhtye oli ollut jäissä lähes kymmenen vuotta. Gary Barlow ja Mark Owen olivat menettäneet levytyssopimuksensa, Jason Orange oli jättänyt näyttelijähaaveensa ja Howard Donald keskittyi hiljaisesti perhe-elämään.

Ainoastaan Robbie Williams oli edelleen suuren yleisön tietoisuudessa – ja hänkin vain vuotta ennen pahoin vastaanotettua Rudebox-albumiaan. Kun Williams ei ilmestynyt dokumentin huipennukseksi suunniteltuun jälleennäkemiseen, muu bändi reagoi pettymyksellä, mutta ilman todellista yllättyneisyyttä.

Varsinainen yllätys koettiin sen jälkeen. Yli kuusi miljoonaa katsojaa virittäytyi ITV:n dokumentin pariin, mikä teki siitä illan katsotuimman ohjelman. Vain muutamassa päivässä maan suurin konserttijärjestäjä Simon Moran teki yhtyeelle tarjouksen: palatkaa yhteen, niin myymme loppuun 30 areenaa.

Gary, Mark, Jason ja Howard miettivät asiaa vain puolisen vuorokautta ennen kuin suostuivat. Käännekohta koettiin lontoolaisessa pubissa, jossa nelikko nousi baarijakkaroiden päälle toistamaan Pray-kappaleen koreografiaa – useamman juoman rohkaisemina. Loppu on pop-historiaa.

Toinen tuleminen: menestystä, palkintoja ja stadionkierroksia

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Take That on edelleen pystyssä. Monella tapaa yhtyeen toinen aikakausi on ollut ensimmäistäkin uskomattomampi: lukuisia ykkössinkkuja, useita Brit Awards -palkintoja ja valtavia kiertueita. Tulevana kesänä he esiintyvät jälleen miljoonalle fanille uudella stadionkiertueella.

Tämän merkkipaalun kunniaksi yhtye on julkaissut uuden dokumentin Netflixiin. Panokset ovat nyt suuremmat – ja mukana ei enää ole Robbie Williamsia eikä Jason Orangea, joka vetäytyi yhtyeestä vuonna 2014. Silti dokumentti ei onnistu olemaan yhtä paljastava tai sähköinen kuin vuoden 2005 edeltäjänsä.

Uusi teos on selvästi siloitellumpi. Siinä missä ITV:n dokumentti näytti yhtyeen laulamassa teini-ikäisille faneilleen you’re only in love with an image ja kertoi kiertueiden aikaisista seksikisoista, Netflix-versio keskittyy ammatilliseen kilpailuun, ystävyyssuhteisiin ja henkilökohtaiseen kasvuun.

Kuinka paljon uutta kerrottavaa enää on?

Kysymys, joka nousee väistämättä esiin, kuuluu: mitä uutta Take Thatista voi enää kertoa? Yhtyeen perusjuoni on monelle tuttu.

Take That syntyi vuonna 1990 viiden pohjoisenglantilaisen nuorukaisen voimin, keskiössä rusettiin pukeutunut lounge-laulaja Gary Barlow ja hänen sävellystaitonsa. Aluksi yhtye tunnettiin nimillä Cutest Rush ja Kick-It, ja sitä markkinoitiin erityisesti homoyleisölle. Varhainen single Do What U Like sai pahamaineisen musiikkivideon, jossa viisikko kieriskeli alasti hyytelössä.

Silti juuri teinitytöt tekivät Take Thatista ilmiön. He kirkuivat kappaleet kuten Everything Changes, Relight My Fire ja Pray listojen kärkeen ja täyttivät areenat.

Menestyksen kasvaessa myös jännitteet syvenivät. Gary Barlow ei halunnut päästää muita jäseniä vaikuttamaan musiikkiin, mikä sai heidät tuntemaan itsensä taustatanssijoiksi ja nukeiksi, kuten Howard Donald kuvailee.

Turhautunut Robbie Williams ajautui alkoholin ja huumeiden ongelmiin ja oli lähellä yliannostusta vuoden 1995 MTV Europe Awards -gaalaa edeltävänä yönä. Kun muu yhtye esitti hänelle ultimaatumin, Williams päätti lähteä. Ilman hänen pentumaisen energistä karismaansa Take That oli tuhoon tuomittu – ja vuoden sisällä yhtye hajosi.

Vanhoja haavoja ja tutut tunnustukset

Yksi uuden dokumentin harvoista varsinaisista paljastuksista liittyy siihen, miten Williamsin lähtö avasi muille uuden näkökulman: kaikkea ei ole pakko sietää. Ajattelimme, että hetkinen, tuohan näyttää aika vapauttavalta, Barlow muistelee.

Todellisuus ei kuitenkaan ollut vapauttava. Williamsin sooloura nousi tähtitieteellisiin mittoihin, kun taas Barlow’n yritykset sooloartistina muuttuivat julkiseksi vitsiksi. Hän kuvailee aikaa niin kiusalliseksi, että olisi halunnut kaivautua maan alle. Jossain vaiheessa hän kieltäytyi poistumasta kotoaan vuoteen ja paino nousi 17 stoneen (noin 108 kiloon).

Myös Howard Donald otti hajoamisen raskaasti ja kertoo miettineensä itsemurhaa. Päätin mennä Thames-joelle… Olin tosissani aikeissa hypätä, hän sanoo.

Kaikki nämä kivuliaat, mutta tärkeät tarinat kerrottiin kuitenkin jo vuoden 2005 dokumentissa. Vaikka toistaminen ei vähennä niiden tunteellista vaikutusta, moni fani saattaa pohtia, miksi samoja anekdootteja käydään jälleen läpi – etenkin kun osa Orangea ja Williamsia koskevasta materiaalista on suoraan kierrätetty alkuperäisestä ohjelmasta.

Toisaalta uutta dokumenttia pehmentää runsaampi ennen näkemätön arkistomateriaali. Katsoja pääsee seuraamaan yhtyettä studiossa, kiertueilla ja vapaa-ajalla, mikä tuo tarinaan aitoutta ja inhimillisyyttä.

Yllättävä nousu takaisin huipulle

Dokumentti pääsee kunnolla vauhtiin, kun se siirtyy kuvaamaan Take Thatin epätodennäköistä paluuta 2000-luvun alussa. Yksi avainhetkistä liittyy Jason Orangeen, joka vaati yhtyettä katkaisemaan välit entiseen manageriin Nigel Martin-Smithiinkin. Orangen mukaan manageri oli saanut jäsenet tuntemaan itsensä arvottomiksi ja epävarmoiksi. Hän lähti yksin kertomaan päätöksestä.

Gary Barlow myöntää dokumentissa, että oli 1990-luvulla kohdellut muita yhtyeen jäseniä kuin alempiarvoisia. En oikeastaan välittänyt kenestäkään muusta 90-luvulla, hän sanoo. Olin täysin erilainen ihminen, paksunahkainen ja mielettömän kunnianhimoinen.

Orangen ehdotus, että yhtyeen tulevat rojaltit jaetaan tasan kaikkien kesken – idea, jonka hän oli napannut U2:lta – muutti dynamiikan. Take Thatista tuli vihdoin tasavertainen yhtye.

Howard kuvailee paluuta näin: Tunsin, että minulla oli jälleen arvoa, ja se sai minut tuntemaan itseni taas artistiksi. Faneilta saatu hurja vastaanotto vahvisti tunteen: Take That ei ollut vain nostalgiaa, vaan elävä ja uudistunut kokoonpano.

Sovinto Robbien kanssa ja Progress-kauden huipennus

Seuraava iso askel oli sovinto Robbie Williamsin kanssa, joka toteutui lopulta vuonna 2010. Kaikki eivät olleet vakuuttuneita siitä, että paluu olisi hyvä idea. Ajattelin, että hänestä on tullut täydellinen, egoistinen kusipää, Howard myöntää suoraan.

ITV:n toisen dokumentin Look Back, Don’t Stare -materiaaleista koottu arkistokuva kuitenkin osoittaa, kuinka luontevasti vanha ystävyys roihahti uudelleen eloon Progress-albumin äänityksissä. Yhtye nauroi, riiteli ja loi musiikkia yhdessä tavalla, joka muistutti varhaisista vuosista, mutta aikuisemmalla tasolla.

Kiertueella nähdään yksi dokumentin kauneimmista hetkistä: Williams seisoo lavan alla, seuraa entisten kiistakumppaniensa esitystä Rule The World -kappaleesta ja näyttää nopean peukun ylöspäin. Pieni ele, mutta valtava symbolinen merkitys.

Oli ihanaa saada Rob takaisin, Mark Owen tiivistää. Olen niin iloinen, että se tapahtui. Oli mahdollista parantua, katsoa taaksepäin, juhlia.

Kiertueen päättyessä sekä Williams että Orange lähtivät jälleen omille teilleen, ja Take That jatkoi triona.

Ohitettu vuosikymmen ja turvallinen loppuhuipennus

Netflix-dokumentti hyppää lähes kokonaan yli seuraavan kymmenen vuoden tapahtumat. Se on hiljainen myönnytys sille, että Progress-kauden jälkeinen aika on ollut enemmänkin jälkikirjoitus kuin uusi luku.

Gary Barlow myönsi jo vuonna 2018 The Telegraphille, ettei yhtyeen tulevaisuus ole enää levyjen menestyksestä kiinni: Jos saan olla röyhkeä, en välitä pätkääkään, onko uusi albumi hitti vai ei. Vaikka se floppaisi, lähdemme silti kiertueelle ensi vuonna ja soitamme 600 000 ihmiselle.

Dokumentti päättyy samanlaiseen sävyyn. Take That esitetään kansallisina aarteina, joiden maine on vakiintunut ja menneet riidat haudattu. Lopputulos on onnellinen, mutta myös poikkeuksellisen kitkaton – dramatiikkaa on siloiteltu, särmät hiottu.

Kun lopputekstit alkavat pyöriä, taustalla soi täysin uusi Take That -kappale. Yllättävää kyllä se on vahva, tarttuva ja ajankohtainen. Moni katsoja huomaa hyräilevänsä mukana jo ensikuuntelulla. Ehkä juuri siinä piilee dokumentin todellinen johtopäätös: edes mukavaan keski-ikään ehtinyttä, Britannian suurinta boybandia ei kannata aliarvioida.

Boyband-ilmiö, nostalgia ja fanikulttuurin voima

Take Thatin tarina kertoo paljon myös siitä, miten fanikulttuuri ja nostalgia toimivat 2020-luvulla. Yhtyeen toinen tuleminen ei olisi ollut mahdollinen ilman yleisöä, joka kasvoi heidän kanssaan: teinitytöistä on tullut aikuisia, jotka palaavat keikoille ystäviensä ja lastensa kanssa. Dokumentti vahvistaa tätä sukupolvien ketjua ja myy samalla turvallista, lämminhenkistä muistoa 1990-luvusta.

Samanlainen ilmiö näkyy myös sosiaalisessa mediassa ja haastekulttuurissa, jossa fanit seuraavat idoleitaan uudenlaisissa formaateissa. Esimerkiksi kotimainen someviihde, kuten Jaakko Parkkalin 15 000 kalorin ruokahaaste, näyttää, miten yleisö sitoutuu tarinoihin, haasteisiin ja persooniin aivan yhtä voimakkaasti kuin aikanaan Take Thatin kasettisinkkuihin ja fanikirjeisiin.

Netflix-dokumentti ei ehkä kerro Take Thatista mitään mullistavan uutta, mutta se muistuttaa, miksi yhtye on edelleen olemassa: kappaleet kestävät aikaa, tarina puhuttelee ja fanit haluavat yhä uudelleen palata samaan tuttuun, turvalliseen maailmaan – vaikka he tietäisivät jokaisen käänteen jo etukäteen.

Ei sisällä instagram post:eja