Sir Keir Starmer – huippujuristista lyhytikäiseksi pääministeriksi
Harva moderni poliitikko on kokenut yhtä nopean nousun ja romahduksen kuin Sir Keir Starmer. Alle kahdessa vuodessa murskavoitosta pääministerinä historian kirjoihin jäämiseen työväenpuolueen lyhytikäisimpänä pääministerinä – ja lopulta oman puolueensa syrjäyttämäksi.
Murskavoitto, joka ei koskaan muuttunut pitkäksi valtakaudeksi
Vuoden 2024 parlamenttivaaleissa työväenpuolue saavutti harvinaisen suuren enemmistön. Vain Tony Blair ja Clement Attlee olivat aiemmin onnistuneet vastaavassa kolminumeroisessa paikkamäärässä. Silti vaalivoitto perustui historiallisen alhaiseen valtakunnalliseen äänimäärään, mikä teki Starmerin asemasta alusta asti hauraamman kuin paikkaluku antoi ymmärtää.
Heti Downing Streetille saapumisen jälkeen Starmerin suosio alkoi kuitenkin jyrkästi laskea. Sarja poliittisia takinkääntöjä, kömpelöt viestintäyritykset ja vaikeat talouspäätökset söivät hänen uskottavuuttaan. Se lupaus, että hän johtaisi Britannian “kansallisen uudistumisen vuosikymmeneen”, jäi toteutumatta.
”Mr Rules” – juristi, joka ei löytänyt yhteyttä kansaan
Sir Keir Starmer oli poikkeuksellinen työväenpuolueen johtaja jo taustansa vuoksi. Hän tuli politiikkaan myöhään, vasta viisikymppisenä, pitkän ja menestyksekkään oikeusuran jälkeen. Hän ei ollut käyttänyt vuosikymmeniä puoluekoneiston sisäisiin taisteluihin tai liittoumien rakentamiseen, eikä hänen tarkkaa paikkaansa puolueen sisäisellä poliittisella kartalla ollut helppo määritellä.
Starmer itse näki tämän taustattomuuden vahvuutena ja painotti, ettei koskaan syntyisi mitään “Starmerismia”. Monille kansanedustajille tämä näyttäytyi kuitenkin ongelmana: johtajalla ei nähty olevan selkeää ideologista suuntaa – eikä myöskään luontaista poliittista pelisilmää.
Hän rakensi imagoaan vakavana, pragmaattisena ja sääntöjä kunnioittavana johtajana, joka toimisi aina “kansallisen edun” mukaisesti. Kulttuuriministeri Lisa Nandy kiteytti hänen tyylinsä lempinimeen “Mr Rules”. Aikakaudella, jolloin aitous, tunne ja tarinankerronta hallitsevat politiikkaa, Starmer vaikutti kuitenkin monien silmissä jäykältä ja puisevalta.
Lupaus rauhallisemmasta politiikasta kariutui nopeasti
Vaalivoiton jälkeen pitämässään puheessa 10 Downing Streetin edessä Starmer lupasi palauttaa luottamuksen politiikkaan, lopettaa “äänekkään performanssipolitiikan” ja viedä maan “tyynemmille vesille”. Hän halusi tietoisesti irtautua konservatiivihallitusten vuosien skandaaleista ja kaaoksesta.
Hallituskauden alku oli kuitenkin lyhyt kuherruskuukausi. Starmer ja valtiovarainministeri Rachel Reeves käyttivät alkukuukaudet varoitellakseen, että konservatiiveilta peritty taloustilanne oli paljon odotettua pahempi ja että veronkorotukset olisivat väistämättömiä. Starmer myönsi myöhemmin, että päätös korostaa uhrauksia ja niukkuutta ilman riittävää toivon tarjoamista oli vakava virhe.
Taloustoimet ja eläkeläispäätös, joka käänsi kannatuksen
Ratkaisevaksi käännekohdaksi muodostui hallituksen päätös lakkauttaa talvinen polttoainetuki kymmeneltä miljoonalta eläkeläiseltä heinäkuussa 2024. Mielipidetutkijoiden mukaan juuri tämä toimi laukaisi Starmerin henkilökohtaisten kannatuslukujen romahduksen. Monet äänestäjät kokivat, että hallitus paljasti todellisen arvomaailmansa, eikä kuva ollut heille mieluisa.
Starmer perui päätöksen seuraavana keväänä, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Talvipolttoainetuen ympärille rakentui laajempi kertomus johtajasta, joka teki ankaria päätöksiä, perui ne paineen alla ja vaikutti epävarmalta suunnastaan. U-käännöksistä tuli hallituksen tavaramerkki, mikä ruokk i käsitystä siitä, ettei Starmerilla ollut selkeää päämäärää vallalleen.
Vaikea suhde äänestäjiin ja epäselvä tarkoitus
Toistuva kritiikki oli, että Starmerilta puuttui vahva näkemys siitä, mitä hän halusi vallalla saavuttaa. Hän lanseerasi useita “missioita” ja “virstanpylväitä” oikeudenmukaisemman ja vauraamman Britannian rakentamiseksi, mutta viesti ei tarttunut yleisöön. Vaikka hän puhui usein halustaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja kertoi koskettavasti vaatimattomasta taustastaan, äänestäjät eivät kokeneet häntä omakseen.
Jo ennen hänen pääministerikauttaan mielipidemittausten asiantuntijat, kuten Sir John Curtice, arvioivat, ettei Starmer ollut koskaan erityisen suosittu johtaja. Tämä peruslähtökohta teki myöhemmästä romahduksesta entistä rajumman.
Vaatimattomista oloista huipulle oikeussaleissa
Starmer syntyi Oxtedissa, Surreyssa työväenluokkaiseen perheeseen. Hänen työväenpuoluetta kannattaneet vanhempansa nimesivät poikansa puolueen ensimmäisen johtajan Keir Hardien mukaan. Isä työskenteli tehtaalla työkalujen tekijänä, äiti sairaanhoitajana. Perheen talous oli tiukoilla: Starmer on kertonut, kuinka perheen puhelin katkesi maksamattomien laskujen vuoksi.
Hän puhui usein myös äidistään, joka sairasti harvinaista Stillin tautia, tulehduksellista nivelsairautta, joka vei lopulta hänen liikunta- ja syömiskyvynsä. Nämä kokemukset muovasivat Starmerin omaa kertomusta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja julkisten palvelujen merkityksestä.
Koulussa menestynyt Starmer oli perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija. Hän opiskeli oikeustiedettä Leedsin yliopistossa ja jatkoi opintojaan Oxfordissa. Sen jälkeen seurasi loistava ura ihmisoikeusjuristina ja myöhemmin julkisena syyttäjänä. Vuonna 2008 hänestä tuli Englannin ja Walesin ylimmäinen syyttäjä, ja myöhemmin hän sai ritarinarvon työstään.
Myöhäinen tulo politiikkaan ja nousu työväenpuolueen johtoon
Starmer valittiin parlamenttiin vasta vuonna 2015 turvallisesta Holbornin ja St Pancrasin vaalipiiristä Lontoossa. Hänen ensimmäinen varjoministerin tehtävänsä oli maahanmuuttovarjoministerinä Jeremy Corbynin johdolla. Brexit-kansanäänestyksen jälkeen hän erosi Corbynin varjohallituksesta ja kuvasi tulosta “katastrofaaliseksi” Britannialle.
Kun Corbyn kuitenkin selvisi johtajuushaasteesta, Starmer palasi varjohallitukseen Brexit-varjoministeriksi. Vuoden 2019 vaalitappion jälkeen hän asettui ehdolle puolueen johtajaksi ja voitti jäsenistön tuen vasemmistolaisella ohjelmalla, johon sisältyi muun muassa vesiyhtiöiden uudelleenkansallistaminen ja yliopistomaksujen poistaminen. Lähes kaikki nämä lupaukset kuitenkin hylättiin myöhemmin, kun Starmer korosti, että politiikan on oltava taloudellisesti uskottavaa.
Samalla hän irtautui Corbynin perinnöstä jyrkästi. Hän sulki Corbynin pois puolueesta tämän kommentoitua puolueen antisemitismiongelman laajuutta ja esti tätä asettumasta ehdolle työväenpuolueen listoilta.
Oppositiosta valtaan – ja skandaaleihin
Oppositiojohtajana Starmerin vaikein hetki koitti Hartlepoolin täytevaaleissa 2021, kun perinteinen työväenpuolueen linnake siirtyi konservatiiveille ensimmäistä kertaa historiassa. Hän harkitsi vakavasti eroamista, mutta lähipiiri – mukaan lukien hänen puolisonsa Victoria – sai hänet jatkamaan.
Poliittinen tuuli alkoi lopulta kääntyä työväenpuolueen eduksi konservatiivihallitusten skandaalien, kuten koronapandemian aikaisen juhlimisen ja Liz Trussin epäonnistuneen minibudjetin, seurauksena. Vuoden 2024 vaaleissa Starmerin strategia irtautua Corbyn-kauden politiikasta ja korostaa taloudellista vakautta tuotti tulosta. Kampanjan ytimeen tiivistyi yksi sana: “muutos”.
Pääministerinä Starmer kuitenkin menetti nopeasti kiiltokuvamaisen maineensa. Vain kolme kuukautta virkaanastumisen jälkeen hän maksoi takaisin yli 6 000 punnan arvosta lahjoja ja vieraanvaraisuutta, mukaan lukien liput Taylor Swiftin konserttiin. Vaikka kaikki oli muodollisesti sääntöjen mukaista, kuva päättäjistä, jotka ottivat vastaan tuhansien puntien arvoisia etuja varakkailta lahjoittajilta, ärsytti äänestäjiä.
Skandaali myötävaikutti hänen vaikutusvaltaisen kabinetinpäällikkönsä Sue Grayn eroon. Grayn katsottiin osaltaan vastuulliseksi Downing Streetin sekavasta alkukaudesta, mutta taustalla oli myös valtataistelu hänen ja vaalivoiton arkkitehdin Morgan McSweeneyn välillä.
Ulkopolitiikan onnistumisia, kotimaan haasteita
Kotimaan myllerryksestä huolimatta Starmer keräsi kiitosta ulkopolitiikassa. Hän rakensi yllättävän toimivan suhteen Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin kanssa ja otti aktiivisen roolin Euroopan maiden joukossa Ukrainan sodan rauhanneuvotteluissa. Samalla hänen usein toistuvat ulkomaanmatkansa synnyttivät lempinimen “never here Keir” – pääministeri, joka ei ole koskaan paikalla.
Erityisesti suhteet Yhdysvaltoihin kiristyivät, kun Starmer kieltäytyi vetämästä Britanniaa mukaan sotaan Irania vastaan. Mielipidemittaukset kuitenkin viittasivat siihen, että varovaisella linjalla oli enemmistön tuki kotimaassa.
Samanaikaisesti kotimaassa jatkuneet lääkärilakot, hitaasti etenevä talouskasvu ja pienissä veneissä kanaalin yli saapuvien siirtolaisten määrän kasvu heikensivät hallituksen uskottavuutta. Ukrainan ja Iranin sotien aiheuttamat lisäpaineet elinkustannuksiin loivat taustan, jota populistinen Reform UK -puolue osasi hyödyntää. Keväällä 2025 Reform UK nousi mielipidemittausten kärkeen ja pysyi siellä.
Reform UK:n nousu ja alamäki vaaleissa
Toukokuussa Reform UK saavutti merkittävän vaalimenestyksen työväenpuolueen kustannuksella, voittamalla ensimmäiset kunnanvaltuustonsa ja pormestarinvaalinsa sekä Runcornin ja Helsbyn täytevaalit. Työväenpuolueen perinteiset kannatusalueet alkoivat murentua.
Syksyllä hallitus ajautui kriisiin, kun Yhdysvaltain suurlähettiläänä toiminut lordi Mandelson erotettiin hänen yhteyksiensä vuoksi tuomittuun seksirikolliseen Jeffrey Epsteiniin. Varapääministeri Angela Rayner puolestaan erosi syytösten vuoksi, että hän olisi maksanut liian vähän veroja asuntokaupassa – syytteet, joista veroviranomainen myöhemmin vapautti hänet.
Nämä tapaukset vahvistivat mielikuvaa hallituksesta, jonka ote horjui. Mandelsonin nimitystä koskevat uudet Epstein-asiakirjat herättivät entistä kovempaa kritiikkiä Starmerin harkintakykyä kohtaan. Kun kävi ilmi, että Mandelson oli saanut turvallisuusselvityksen virasta huolimatta epäilyistä, Starmeria syytettiin parlamentin harhaanjohtamisesta, sillä hän oli vakuuttanut, että “täysi asianmukainen prosessi” oli noudatettu.
Skandaali johti myös McSweeneyn eroon ja teki näkyväksi syvenevän epäluottamuksen Starmerin johtamistapaa kohtaan. Pääministerin auktoriteetti alkoi murentua peruuttamattomasti.
Ennätyksellisen epäsuosittu pääministeri
Useat mielipidemittaukset vihjasivat, että Starmerista oli tullut yksi historian epäsuosituimmista pääministereistä. Sekä äänestäjät että osa työväenpuolueen kansanedustajista koki, että hän ei toisaalta seissyt minkään tunnistettavan asian takana, mutta esiintyi silti ylimielisen moraalinvartijan roolissa. Pendlen ja Clitheroen kansanedustaja Jonathan Hinder kuvasi Times-lehdelle, että Starmerin tyyli muistutti “HR-osaston byrokraattista menettelytapakulttuuria, jota ihmiset inhoavat työpaikoillaan”.
Toukokuun vaalitulokset olivat monelle puolueen sisällä viimeinen pisara: työväenpuolue menetti vallan Walesissa, kärsi kaikkien aikojen heikoimman tuloksensa Skotlannin parlamentissa ja menetti lähes 1 500 kunnanvaltuutettua Englannissa. Yli sata kansanedustajaa vaati avoimesti Starmerin eroa. Terveysministeri Wes Streeting erosi hallituksesta kritisoiden hallituksen “ajelehtimista” ja “vision puutetta”.
Viimeiset yritykset pelastaa johtajuus
Starmer kieltäytyi aluksi väistymästä. Hän lupasi rohkeampaa politiikkaa ja väitti maan alkaneen kääntyä parempaan suuntaan hänen johdollaan, viitaten muun muassa lyheneviin terveydenhuoltojonoihin ja pienentyneisiin maahanmuutto- sekä pienvenemääriin. Hän esitti myös suunnitelman sosiaalisen median täyskiellosta alle 16-vuotiaille – osin yrityksenä luoda pysyvä poliittinen perintö.
Hänen tukijansa korostivat käytännön toimia, kuten laajennettuja maksuttomia aamupalakerhoja kouluissa, esimerkkeinä hallituksen pyrkimyksistä lievittää elinkustannuskriisiä. Samalla Starmer varoitti, että puolueen sisäinen johtajakisa syökisi maan takaisin kaaokseen ja epävarmuuteen.
Mutta Streeting kampanjoi jo avoimesti hänen seuraajakseen, ja uuden iskun toi arvostetun puolustusministerin John Healeyn ero protestina puolustusmenoihin liittyviä linjauksia vastaan. Lopullinen käänne oli kuitenkin Andy Burnhamin paluu Westminsteriin.
Andy Burnhamin paluu ja loppunäytös
Burnham, joka oli pitkään haaveillut puolueen johtajuudesta, asettui ehdolle Makerfieldin täytevaaleissa tavoitteenaan palata parlamenttiin ja haastaa Starmer työväenpuolueen johdosta. Hänen selkeä voittonsa Reform UK:sta alueella, joka oli juuri paikallisvaaleissa kallistunut Nigel Faragen puolueen taakse, vakuutti monia työväenpuolueen kansanedustajia siitä, että Burnham voisi palauttaa puolueen vaalivoiton tielle.
Paineen alla Starmer ilmoitti eroavansa ja käynnistävänsä puolueen johtajavaalin. Eropuheessaan Downing Streetin edessä hän ei maininnut Burnhamia nimeltä, mutta antoi ymmärtää, että puolueen oli valittava uusi johtaja seuraaviin vaaleihin.
Jäähyväispuhe ja perheen merkitys
Eroilmoituksensa yhteydessä Starmer piti tunnepitoisimman puheensa koko pääministerikautensa aikana. Hän muisteli hetkeä, jolloin käveli Downing Streetiä pitkin pääministerinä ensimmäistä kertaa, ja kuvaili sitä elämänsä ylpeydenaiheeksi. Puheessa ei juuri kuulunut katkeruutta, vaan pikemminkin kuiva, lakoninen luettelo saavutuksista ja lupaus tukea seuraajaansa.
Vasta puheen lopussa tunteet nousivat pintaan, kun hän puhui perheestään. Starmer sanoi aikovansa käyttää enemmän aikaa “elämänsä tärkeimpään tehtävään” – olla paras mahdollinen aviomies vaimolleen Vicille ja paras mahdollinen isä lapsilleen, joita hän kuvaili “ylpeydekseen ja ilokseen”.
Lyhyt kausi, pitkä varjo
Sir Keir Starmerin poliittinen tarina on poikkeuksellinen yhdistelmä myöhäistä nousua, huikeaa vaalivoittoa ja nopeaa kannatuksen romahdusta. Hän jää historiaan pääministerinä, joka lupasi vakautta, sääntöjen kunnioitusta ja palveluhenkeä politiikkaan – mutta jonka varovainen, prosessikeskeinen ja usein etäisenä koettu johtamistyyli ei koskaan todella koskettanut äänestäjiä.
Samalla hänen kautensa toimii varoittavana esimerkkinä siitä, miten nopeasti poliittinen momentum voi kadota. Kuten urheilussa, myös politiikassa ajoituksella ja tunnesiteellä yleisöön on valtava merkitys. Tätä on nähty myös muualla brittiläisessä julkisessa elämässä, jossa esimerkiksi suurten tapahtumien ja viihdetähtien, kuten Calvin Harrisin ja urheilutapahtumien ympärillä, on kyetty rakentamaan vahvaa samaistuttavuutta – jotain, mitä Starmer ei koskaan täysin saavuttanut politiikassa.
Se, miten työväenpuolue ja sen uusi johtaja tulevat määrittelemään suhteensa Starmerin lyhyeen mutta myrskyisään pääministerikauteen, vaikuttaa Britannian politiikkaan vielä pitkään hänen lähtönsä jälkeen.
Ei sisällä instagram post:eja
