Aberfanin kaivoskatastrofin selviytyjän koskettava kohtaaminen koululla – pelastajan jälkeläinen nousi luokasta
Walesin Aberfanin kaivoskatastrofi vuonna 1966 on yksi Britannian historian järkyttävimmistä onnettomuuksista. Yli puoli vuosisataa myöhemmin tragedian varjot ulottuvat yhä uusiin sukupolviin – mutta samalla esiin nousee myös selviytymisen, rohkeuden ja auttamisen tarinoita.
Yllättävä hetki koululuokassa
Aberfanin katastrofista hengissä selvinnyt Gareth Jones vieraili Troedyrhiw Primary -alakoulussa kertomassa oppilaille, miten hänen tavallinen koulupäivänsä muuttui muutamassa sekunnissa painajaiseksi. Kesken esityksen 10-vuotias Noah nosti kätensä ja piti kädessään valokuvaa.
Hän kysyi yksinkertaisen kysymyksen: tunnistiko Gareth miehen kuvassa?
”Niskakarvat nousivat pystyyn,” Gareth muistelee. Hän katsoi kuvaa tarkemmin – ja tajusi, että kyseessä oli Stephen Andrew, koulun talonmies, joka oli vetänyt hänet ulos luokkahuoneen murskaantuneesta ikkunasta kohtalokkaana aamuna.
Noah paljasti, että mies oli hänen isoisänisänsä. Gareth oli aina kertonut, että talonmies pelasti hänen henkensä, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt pelastajansa valokuvaa ennen tätä hetkeä.
Katastrofin aamu – hetki, joka muutti kaiken
21. lokakuuta 1966 hiilikaivoksen jätepenkka sortui rinteessä Pantglas Junior -alakoulun yläpuolella. Tonneittain mutaa, kivimurskaa ja kaivosjätettä vyöryi koulun ja lähellä sijainneiden talojen päälle.
Onnettomuudessa sai surmansa 116 lasta ja 28 aikuista. Koko yhteisö murskaantui hetkessä – monet perheet menettivät useita lapsia samana päivänä.
Gareth muistaa hetken, jolloin hän pääsi pakoon:
”Ikkunan toisella puolella oli mies. Hän tarttui minuun kiinni ja käski juosta.” Myöhemmin hän sai tietää, että kyseessä oli talonmies Stephen Andrew.
Sankari, joka menetti omat lapsensa
Noahin perheessä on aina kerrottu isoisänisän sankarillisesta toiminnasta Aberfanin aamuna. Tarina ei kuitenkaan ollut pelkkä kertomus rohkeudesta – siihen liittyi myös syvä henkilökohtainen menetys.
Katastrofiaamuna Stephen Andrew käynnisti koulun lämmitysjärjestelmän ja palasi hetkeksi kotiin Moy Roadille. Hän joi nopeasti kupin teetä vaimonsa ja vastasyntyneen tyttärensä kanssa, ennen kuin lähti takaisin töihin.
Matkalla hän näki kauhukseen, kuinka valtava massa kaivosjätettä lähti liikkeelle rinteeltä ja hautasi osan koulusta alleen. Andrew juoksi välittömästi auttamaan ja oli yksi ensimmäisistä, jotka alkoivat kaivaa lapsia esiin raunioista. Gareth Jones oli yksi ensimmäisistä, jotka hän sai vedettyä turvaan.
Samalla Andrew’n omat pojat, Kelvin ja Malcolm, olivat koulussa. He jäivät sortuman alle ja kuuluivat 116 menehtyneen lapsen joukkoon.
”Olen vain onnellinen, että saan kuulla tarinan,” Noah sanoi ja kuvasi ylpeyttään isoisänisänsä teoista, vaikka päivä merkitsi suvulle myös suunnatonta surua.
Lasten kysymykset paljastavat empatian
Garethin vierailu Troedyrhiw’n koululla oli voimakas kokemus sekä hänelle että oppilaille. Luokkahuoneessa vallitsi hiljaisuus, kun hän kertoi, miten tavallinen kouluaamu muuttui yhdessä hetkessä katastrofiksi: seinien halkeilu, jylisevä ääni ja pimeys, kun mutavyöry iski rakennukseen.
Oppilaat kysyivät muun muassa miltä ääni kuulosti, miten seinät alkoivat murtua ja mitä tapahtui heti onnettomuuden jälkeen. 10-vuotias Caelan kertoi järkyttyneensä erityisesti siitä, miten Garethin kaveriporukka pieneni kymmenestä lapsesta vain muutamaan selviytyjään.
”Se oli tosi pelottavaa. Ajattelin, mitä tekisin, jos se tapahtuisi minulle,” Caelan sanoi.
Toiset oppilaat pohtivat, miltä tuntui kuulla tarina suoraan selviytyjän suusta sen sijaan, että lukisi siitä kirjasta. 10-vuotias Aleyah totesi, että kokemus sai hänet tajuamaan, miten onnekkaita he ovat, kun vastaavaa ei enää pääse tapahtumaan.
Paikallinen historia, joka on osa identiteettiä
Troedyrhiw sijaitsee vain lyhyen matkan päässä Aberfanin kylästä. Opettaja Hannah James kertoo, että tämä läheisyys tekee katastrofin historiasta hyvin henkilökohtaista alueen lapsille.
”Se on osa heidän identiteettiään, osa yhteisöä, jossa he elävät,” hän sanoo.
Jamesin mukaan oppilaiden kysymykset olivat kypsiä ja osoittivat vahvaa empatiakykyä sekä ymmärrystä siitä, miten syvästi onnettomuus vaikutti heidän ikäisiinsä lapsiin 1960-luvulla.
”Heidän oli aiemmin vaikea samaistua tapahtumiin, mutta Garethin kertomus auttoi heitä ymmärtämään, mitä se merkitsi yhteisölle – ja heidän omalle yhteisölleen tänä päivänä.”
Miksi tarinaa kerrotaan yhä uudelleen?
Gareth jatkaa kokemuksensa jakamista, koska uskoo, että muistaminen on tärkeää sekä menneisyyden että tulevaisuuden vuoksi.
”Pidän siitä, että voin puhua katastrofista. Nämä lapset saavat aikanaan omia lapsia – ja voivat kertoa heille tarinan,” hän sanoo.
Samalla tavalla kuin monet muutkin iäkkäät selviytyjät, Gareth kantaa traumaattisia muistoja, mutta käyttää niitä nuorempien sukupolvien opettamiseen. Myös Suomessa on nähty, miten ikääntyneet taiteilijat ja tunnetut henkilöt ovat puhuneet avoimesti vaikeuksistaan ja sairauksistaan, kuten näyttelijälegenda Seela Sellan vakavan sairauden ja elämän haurauden käsittely osoittaa – rehellinen puhe voi auttaa sekä kertojia että kuulijoita ymmärtämään elämän rajallisuutta.
Aberfanin tarina ylittää valtameret
Aberfanin katastrofin historia ei kosketa vain Walesia. Yksi Yhdysvalloissa sijaitseva koulu on ottanut tehtäväkseen opettaa oppilailleen tästä tragediasta. Hampstead Middle School New Hampshiressa on perehtynyt onnettomuuteen yhdessä toisen selviytyjän, Gaynor Madgwickin, kanssa.
Gaynor osallistui oppitunnille videoyhteydellä kodistaan Aberfanin läheltä. Lähes sata oppilasta, tuhansien kilometrien päässä, oli jo etukäteen opiskellut tapahtumien kulkua. Kun Gaynor ilmestyi näytölle, oppilaat tervehtivät häntä aplodein.
Liikuttunut Gaynor aloitti kertomalla tragedia-aamusta. Kuten Gareth, hänkin oli luokkahuoneessa, kun valtava jyrinä alkoi ja kaivosjäte vyöryi koulun sisään. Hän heräsi myöhemmin loukkaantuneena, jalat puristuksissa, raunioiden alla – ympärillä sekä eläviä että menehtyneitä luokkatovereita.
Vasta sairaalassa hän sai kuulla, että hänen veljensä, sisarensa ja monet ystävänsä olivat kuolleet. ”Olimme vasta kahdeksan–yhdeksänvuotiaita,” hän sanoi oppilaille.
Elinikäinen trauma ja selviytyjän syyllisyys
Yhdysvaltalaisoppilaat kysyivät Gaynorelta myös henkisestä toipumisesta. Yksi heistä tiedusteli, oliko Gaynorilla ollut posttraumaattista stressihäiriötä.
”Minut diagnosoitiin vasta viisi vuotta sitten,” Gaynor kertoi ja kuvasi, miten ahdistus ja trauma ovat seuranneet häntä vuosikymmenten ajan. Toinen oppilas kysyi, miksi juuri hän selvisi, kun niin moni muu menehtyi.
”Tuntuu, että henkeni säästyi, jotta voisin auttaa muita,” Gaynor vastasi.
Oppilaat halusivat tietää myös siitä, millaista elämä oli kylässä katastrofin jälkeen – kuinka hiljaisuus ja suru leijuivat ilmassa ja miten lapset tunsivat syyllisyyttä leikkimisestä ulkona, kun niin monet perheet surivat.
”Menimme usein piiloon, ettemme järkyttäisi surevia vanhempia,” Gaynor kertoi.
Miksi Aberfanin tarina on yhä tärkeä?
Hampstead Middle Schoolin opettaja Jenn Howard auttoi oppilaita suhteuttamaan Aberfanin tragedian mittasuhteita heidän omaan kouluunsa. 116 lapsen menettäminen olisi heidän koulussaan kuin kokonaisen ikäluokan katoaminen yhdessä päivässä.
Gaynorin mukaan videopuhelu oli hänelle voimakas ja tunteikas kokemus. ”Se repi minut auki. Oppilaiden tietomäärä oli hämmästyttävä – he halusivat tietää PTSD:stä ja kaikesta mahdollisesta,” hän sanoi.
Hänen mielestään tällaiset hetket osoittavat, miksi selviytyjien tarinat ovat tärkeitä myös Walesin rajojen ulkopuolella.
”Kyse on siitä, että kerrotaan mahdollisimman monelle, mitä todella tapahtui. Jos he vievät mukanaan edes yhden asian, se olkoon tämä: lasten ei pidä kärsiä hiljaisuudessa. Heidän pitää puhua ja jakaa tunteitaan – eikä heidän pidä pelätä sitä.”
Ei sisällä instagram post:eja
