David Hockney loi rauhallisen, homoeroottisen paratiisin aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos

David Hockney, joka on kuollut 88-vuotiaana, oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä brittiläisistä taiteilijoista – ja samalla radikaali ääni homoelämän kuvaajana aikana, jolloin miespareihin kohdistuva rakkaus oli rikos. Hänen teoksensa normalisoivat samaa sukupuolta olevien välisen rakkauden arjen, intiimit hetket ja hiljaisen onnellisuuden, kaukana stereotypioista ja pilkasta.

Varhaiset vuodet: rohkea kannanotto rikoslain varjossa

Yksi Hockneyn varhaisista maalauksista esittää toisiinsa kietoutunutta paria. Vuonna 1961 maalattu teos voisi ensi kuulemalta kuulostaa perinteiseltä romanttiselta kohtaukselta – mutta se oli aikansa mittapuulla äärimmäisen radikaali.

Syynä oli se, että teoksessa We Two Boys Together Clinging pariskunta koostuu kahdesta miehestä. Kun Hockney maalasi teoksen toisen opiskeluvuotensa aikana Royal College of Art -taidekoulussa, homoseksuaalisuus oli Yhdistyneessä kuningaskunnassa yhä rikos. Sama laki pysyi voimassa vuoteen 1967 asti, jolloin homoseksuaalisuutta osittain dekriminalisoitiin sallimalla kahden yli 21-vuotiaan miehen välinen seksi “yksityisesti”.

Walt Whitmanin samannimisestä runosta innoituksensa saanut maalaus oli varhainen julistus taiteilijalta, josta myöhemmin tuli sekä brittiläisen taiteen että kansainvälisen LGBT+-kulttuurin keskeinen hahmo. Hockney ei piilotellut haluaan, vaan teki siitä näkyvää kuvakieltä aikana, jolloin harva uskalsi.

Graffitimainen kapina ja ylpeä queer-identiteetti

Hockneyn 1960-luvun alun teoksissa on selvästi maanalaista, kapinallista energiaa. Ne muistuttavat graffiteja: teräväpiirteisiä, ekspressiivisiä, rohkeasti värein ja selkein ääriviivoin toteutettuja kuvia, joissa on sekä uhmakkuutta että leikkisyyttä.

Queer British Art Network -verkoston toinen vetäjä Dominic James Bilton kuvailee Hockneyta uraauurtavaksi taiteilijaksi, joka oli “häpeilemättömän ylpeä outoudestaan jo ennen homoseksuaalisuuden laillistamista vuonna 1967”. Näissä varhaisissa maalauksissa hän näytti ja teki taidetta samaa sukupuolta olevien suhteista, halusta ja seksuaalisuudesta aikana, jolloin hyvin harva muu teki samoin.

Hockneyn taide ei tyytynyt vihjailuun. Se teki näkyväksi sen, minkä yhteiskunta halusi pitää piilossa, mutta teki sen usein lempeiden, arkisten tilanteiden kautta – ei skandaalin, vaan inhimillisyyden kautta.

Kalifornia ja uudet värit: uima-altaat, auringonvalo ja arki

Muutama vuosi myöhemmin Hockneyn tyyli muuttui radikaalisti, kun hän matkusti ensimmäistä kertaa Kaliforniaan vuonna 1964. Siellä syntyivät hänen kuuluisat uima-allasmaalaustensa sarjat, joista tuli 1900-luvun taiteen ikonisia kuvia.

Vuoden 1966 teoksessa Peter Getting Out of Nick’s Pool alastomana kuvattu mies nousee uima-altaasta, selkä katsojaan päin, pää kääntyneenä ikään kuin keskustelisi jonkun kuvan rajauksen ulkopuolella olevan kanssa. Vuoden 1963 maalauksessa Domestic Scene, Los Angeles yksi mies seisoo suihkussa, kun toinen pesee hänen selkäänsä.

Bilton kuvailee näitä teoksia “erittäin queereiksi, aistillisiksi, seksikkäiksi, leikkisiksi ja iloisiksi”. Samalla ne tuovat näkyviin myös “kotielämän” ja jopa “arkiset, tylsät” puolet miesparien suhteista. Hockney ei esitä homoutta pelkkänä draamana tai tragediana, vaan elämänä, jossa pestään selkä, noustaan altaasta, jutellaan, rakastetaan ja katsotaan kumppania hellästi.

Biltonin mukaan Hockney “normalisoi samaa sukupuolta olevien suhteet tavalla, jota nykyään helposti pidämme itsestäänselvyytenä”. Hän näyttää, että homot ovat “ihan tavallisia ihmisiä, jotka tekevät tavallisia asioita, katsovat kumppaniaan ja ajattelevat: ‘oletpa kaunis’”.

A Bigger Splash – hyppy vapauteen ja näkyvyyteen

Hockneyn uima-allastarjonnasta kenties kuuluisin on A Bigger Splash, joka tallentaa hetken juuri sen jälkeen, kun uimahyppääjä on kadonnut vedenpinnan alle ja jättänyt jälkeensä räjähdysmäisen roiskeen. Teos on tulkittu sekä vapauden hypyksi että queer-elämän näkyvyyden metaforaksi: teko on nähtävissä, vaikka tekijä itse katoaa hetkeksi näkymättömiin.

Elinikäinen Hockney-fani Joe Thomas on tatuoinut teoksen jalkaansa. Hän kertoo BBC:lle muistavansa yhä “hämmästyksen ja syvän rauhan tunteen”, jonka koki nähdessään maalauksen ensimmäisen kerran. Thomasin mukaan teos vihjaa siitä, että pitää uskaltaa hypätä ja tarttua mahdollisuuksiin – elämänohje, jonka mukaan hän itse pyrkii elämään.

Thomasin toinen suosikki on Peter Getting Out of Nick’s Pool, jota hän kuvailee “hetkeksi rauhallisessa, kauniissa ja homoeroottisessa paratiisissa 1960-luvun puolivälissä”. Maalauksessa on hänen mielestään “hiljaisuutta ja rakkautta”, ei räikeää provokaatiota.

Thomas kiteyttää monen katsojan kokemuksen: “Niin suuri osa Hockneyn maalauksista tuntuu luonnostaan homolta… ne eivät ole räjähtävän radikaaleja julistuksia seksuaalisuudesta, ne vain sattuvat kertomaan siitä, millaista on olla homo ja ihastua toisiin miehiin. Löydän siitä valtavan vapauden tunteen.”

Rauhallinen protesti: kun kauneus on vastarintaa

26-vuotiaan kuraattorin ja taidekommentaattorin James Marshallin mielestä Hockneyn varhaisten teosten historiallista taustaa ei saa unohtaa. Monelle nuorelle, myös monelle nuorelle homomiehelle, Hockneyn maalaukset voivat näyttäytyä ensisilmäyksellä “vain kauniina kuvina”.

Marshall muistuttaa kuitenkin, että ne olivat myös vahvoja protestin tekoja aikana, jolloin “queer-elämän näyttämistä normaalina tai arkisena nimenomaan välteltiin”. 1960-luvun valtavirtakulttuurissa homomiehiä kuvattiin usein parodian kautta: heidät esitettiin yksinäisinä, eristettyinä ja typistettiin karrikoiduiksi stereotypioiksi.

Hockneyn Kalifornia-sarja kertoi toisenlaisen tarinan: se esitti homouden kotoutettuna, rauhallisena, auringonpaisteessa kylpevänä elämänä, jossa parisuhde ja arki ovat keskiössä. Se oli hiljainen mutta voimakas vastaväite sen aikaiselle pilkalle ja näkymättömyydelle.

Jotta Hockneyn työn merkityksen todella ymmärtää, Marshallin mukaan on välttämätöntä tuntea tuon ajan konteksti – rikoslaki, sosiaalinen häpeä ja jatkuva pelko, joiden keskellä nämä lempeät kotikohtaukset maalattiin.

Poliittinen voima, joka on helppo unohtaa

Kirjailija ja kriitikko Michael Valinsky huomauttaa, että nykykatsojan on helppo aliarvioida Hockneyn maalausten poliittinen voima. 2000-luvulla on vaikea kuvitella, millaisen vaikutuksen hänen teoksensa tekivät museokävijöihin 1960-, 70- ja 80-luvuilla, kun avoimesti homoeroottista tai edes arkisesti homoa kuvaavaa taidetta näkyi julkisissa kokoelmissa vain harvoin.

Valinskyn mukaan Hockneyn maalaukset tarjosivat yhteiskunnalle uusia, visuaalisia tapoja käsitellä homoseksuaalisuutta. “Se auttaa asiaa, eikö niin? Ei tarvitse nimetä sitä, riittää että katsot sitä”, hän sanoo. Katsoja saattoi kohdata miehen koskettamassa toista miestä, pesemässä tämän selkää tai nousemassa altaasta – ilman moralisoivaa selitystä tai leimaa.

Radikaali ilo ja yhteys luontoon sekä teknologiaan

Taidekriitikko ja kirjailija Will Gompertz on todennut, että David Hockneyn työ oli “aina radikaalia”, varhaisista maalauksista hänen viimeisiin teoksiinsa saakka. Myöhemminkin, kun homouden esittäminen ei ollut enää rikoslaillinen riski, Hockney uskalsi olla iloinen aikana, jolloin kyynisyys hallitsi kulttuurikeskustelua.

Gompertzin mukaan jo pelkkä elämän kauneuden juhlistaminen on nähty “liian helpoksi” tai pinnalliseksi, mutta Hockney haastoi tämän ajatuksen. Hän sanoi taiteellaan: “Haluan juhlia sitä, mikä on kaunista, ja tuoda sen ihmisten tietoisuuteen.”

Samalla hänen ilonsa ei koskaan ollut naiivia. Gompertz muistuttaa, että Hockneyn teoksissa on aina “purevuutta” – oli kyse sitten gay-rakkauden kuvaamisesta aikana, jolloin se oli laitonta, tai myöhempien vuosien teoksista, joissa hän pohti ihmisen ja luonnon välistä etääntymistä. Myöhemmässä tuotannossaan Hockney tarkasteli myös ihmisen suhdetta teknologiaan ja “uudisti maisemamaalauksen 2000-luvulle”, hyödyntäen muun muassa digitaalisia työkaluja ja tabletteja.

Gompertz tiivistää: “Jokainen vaihe siitä, mitä Hockney teki, oli yhtä rohkea kuin hänen varhaisimmatkin työnsä.” Hänen mukaansa sama utelias, värikäs ja peloton hahmo, joka aloitti taideopinnot 16–17-vuotiaana, näkyi myös miehessä, joka kuoli 88-vuotiaana – läpi elämänsä Hockney pysyi uskollisena omalle näkemykselleen.

Queer-tarinat taiteessa tänään

Hockneyn perintö näkyy tämän päivän queer-taiteessa ja -kulttuurissa, jossa omaa elämää, tunteita ja terapiaa käsittelevä taide on yhä keskeisemmässä asemassa. Esimerkiksi nykymusiikissa moni artisti ammentaa avoimesti omasta identiteetistään ja sisäisestä maailmastaan. Samankaltaista henkilökohtaisen kokemuksen muuttamista taiteeksi nähdään myös musiikin puolella, jossa artistit, kuten Myles Smith, ovat kääntäneet vuosien terapiamuistiinpanot koskettavaksi debyyttialbumiksi. Hockneyn tapaan hekin todistavat, että intiimi, omaelämäkerrallinen näkökulma voi olla samalla sekä syvästi henkilökohtainen että kulttuurisesti merkittävä.

Hockneyn maalaukset muistuttavat, että joskus hiljainen, lempeä kuva arjesta voi olla yhtä vallankumouksellinen kuin äänekäs julistus. Kun rikoslaista huolimatta maalataan miehestä pesemässä toisen miehen selkää tai nousemassa uima-altaasta lempeässä iltapäivän valossa, syntyy taidetta, joka ei vain kuvaa rakkautta – se vaatii sille tilaa ja oikeutta olla olemassa.

Ei sisällä instagram post:eja