”Hautasin vanhempani päivä päivältä” – Ebola-opettaa Kongossa suremaan turvallisesti

Nyamurongon hautausmaa Bunian kaupungissa Koillis-Kongon demokraattisessa tasavallassa on nyt vilkkaampi kuin koskaan. Bunia, Iturin provinssin pääkaupunki, on nykyisen Ebola-epidemian polttopiste, ja se näkyy karulla tavalla nopeasti täyttyvällä hautausmaalla.

”Tämä on kuudes kerta, kun tulen tälle hautausmaalle”, kertoo Joel Lonza Makumbu ja kuvailee, miten virus on repinyt rikki hänen perheensä ja koko yhteisönsä.

”Eilen hautasin isäni. Tänään olen tullut sanomaan hyvästit äidilleni.”

Kun Joel lapioi maata äitinsä haudan päälle, hän kertoo menettäneensä Ebolalle myös kolme sisartaan ja lankonsa.

”Haluan kaikkien kuulevan: Ebola on totta.”

Viesti on epätoivoinen yritys torjua harhaluuloja ja väärää tietoa taudista. Vain muutamassa kuukaudessa Ebola on tappanut lähes 200 ihmistä, pääosin Iturin provinssissa.

Harvinainen Bundibugyo-Ebola ja tappavat tartuntareitit

Nykyisen epidemian taustalla on harvinainen Bundibugyo-Ebolan muoto, joka tappaa arviolta noin neljänneksen tartunnan saaneista. Vaikka kuolleisuus on joissain aiemmissa epidemioissa nähtyä pienempi, virus leviää edelleen nopeasti ja armottomasti.

Ebola tarttuu suoraan altistumisesta sairastuneen kehon nesteille – verelle, virtsalle, oksennukselle, siemennesteelle ja rintamaidolle. Siksi tiukat turvaprotokollat ja erityisesti turvalliset hautaukset ovat ratkaisevan tärkeitä tartuntaketjujen katkaisemiseksi.

Yksi hautausmaan useista haudankaivajista kertoo, että samaan aikaan on käynnissä jopa 15 hautausta. Silti hautausmaa on hiljainen: ei suuria väkijoukkoja, ei perinteistä laulua, ei useita päiviä kestäviä rituaaleja. Suuret perinteiset hautajaiset on epidemian vuoksi kielletty.

Perinteiset rituaalit törmäävät Ebolan todellisuuteen

Yksi tärkeimmistä perinteisistä tavoista, jota viranomaiset nyt jyrkästi kieltävät, on vainajan peseminen omaisten toimesta ennen hautausta. Juuri tällainen läheinen kontakti on äärimmäisen tartuntavaarallista.

On herkkä ja vaikea tehtävä selittää sureville perheille, miksi heidän vuosisataisia tapojaan on yhtäkkiä muutettava. Julienne Anoko, antropologi Maailman terveysjärjestö WHO:sta, tuntee tilanteen hyvin.

Hänen mukaansa Iturin yhteisöissä on syvä käsitys siitä, että vainajan on näytettävä mahdollisimman hyvältä, kun hän ”matkustaa tästä maailmasta esi-isien maailmaan”. Yleensä naiset puetaan hääpukuun, heille tehdään meikki, ja hautajaiset voivat kestää useita päiviä laulun, tanssin ja juhlan säestämänä.

”He laulavat ja juhlistavat vainajaa, koska kyse on matkasta, ei elämän lopusta”, Anoko selittää.

Ebolaan kuolleen kohdalla tämä ei ole mahdollista. Vainaja on asetettava välittömästi tiiviiseen, vuotamattomaan ruumispussiin, jota ei avata enää hautaamisen jälkeen.

Turvallinen hautaaminen yrittää kunnioittaa myös surua

Maria Munoz-Bertrand, kansainvälisen Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun liiton (IFRC) hätätilannekoordinaattori, kertoo, että järjestö pyrkii sovittamaan yhteen sekä turvallisuuden että perheiden toiveet.

Iturissa käytetään nyt arkkuja, joiden sisään ruumispussi asetetaan. Arkkuun on asennettu läpinäkyviä paneeleja, joiden kautta omaiset voivat nähdä vainajan ilman tartuntariskiä.

Myös ruumispusseja on muokattu: yläosaan on lisätty kirkas muovikalvo, jotta vainajan kasvot ovat näkyvissä viimeistä hyvästiä varten.

”Meidän on oltava hyvin lähellä yhteisöjä, kuunneltava heitä ja varmistettava, että he ymmärtävät mitä tapahtuu, ovat tietoisia ja antavat suostumuksensa”, Munoz-Bertrand sanoo.

”Jos perhe pyytää jotakin erityistä hautausprosessiin, ja se on mahdollista ilman, että tartuntaturvallisuus vaarantuu, pyrimme toteuttamaan heidän toiveensa. Ymmärrämme, että perheille tämä on äärimmäisen vaikea hetki. Haluamme tukea heitä mahdollisimman paljon, samalla kun suojelemme heitä, koko yhteisöä ja vapaaehtoisia.”

Matka hoitokeskuksesta hautaan suojavarusteiden keskellä

IFRC:n vapaaehtoisten työ näkyy konkreettisesti Bunian sairaalan Ebola-hoitokeskuksen ulkopuolella. Siellä teltta toimii väliaikaisena ruumishuoneena ja siirtymätilana ennen hautausta.

Terveydenhuollon työntekijät, yltäpäältä suojavarusteissa (PPE), nostavat ruumispussin varovasti arkkuun ja sulkevat sen tiiviisti. Heidän kulkureittinsä desinfioidaan tarkasti joka vaiheessa. Sen jälkeen IFRC:n kuuden hengen tiimi, myös täysin suojautuneena, noutaa arkun toiselta puolelta telttaa ja siirtää sen kuorma-autoon.

Tällä kertaa kyse on 34-vuotiaasta neljän lapsen äidistä. Hänen isänsä ja lankonsa seuraavat toimintaa hiljaa sivummalta.

”Tämä on meille valtava isku”, isä Simone Nyal sanoo. ”Hän oli sairas vain viikon ennen kuin menehtyi. Hän jätti jälkeensä neljä lasta – en tiedä, miten tulemme selviämään.”

Hautausmaalla vainajan äiti ja sisar odottavat uuden haudan vierellä. Itse hautaus kestää alle kymmenen minuuttia. Vapaaehtoiset desinfioivat varusteensa vielä kerran ja poistuvat, jättäen lopuksi kolme haudankaivajaa peittämään arkun mullalla.

Antropologin neuvottelut: kun kulttuuri ja tiede kohtaavat

WHO:n antropologi Julienne Anoko kertoo, että yhteisön tukeminen tällaisessa tilanteessa vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Hänen tiiminsä kuuntelee, lohduttaa ja yrittää inhimillistää tilanteen, jossa turvallisuusmääräykset voivat tuntua kylmiltä ja julmilta.

”Me neuvottelemme, jotta perhe hyväksyy sen, mikä tuntuu heistä täysin mahdottomalta. Joskus se vie kolme päivää, mutta me jatkamme keskustelua ja käytän apuna heidän omaa kulttuuriaan ja uskomuksiaan”, Anoko sanoo.

Erityisen haastavaksi hän kuvaa raskaana olevien naisten hautaamiseen liittyviä tilanteita. Monissa yhteisöissä uskotaan, että raskaana olevaa naista ei saa haudata sikiö kohdussaan – vainajan on ”matkustettava kevyenä” tuonpuoleiseen. Tämä on perinteisesti tarkoittanut, että sikiö poistetaan ja haudataan joko erikseen tai äidin kanssa samaan hautaan.

Ebolan kohdalla tämä olisi kuitenkin erittäin vaarallista, sillä juuri kehon nesteet ovat viruksen tärkein tartuntareitti. Anoko yrittää sovittaa yhteen uskomukset ja turvallisuuden vedoten esi-isiin.

”Selitän heille, että heidän esi-isänsä ovat kaukaa viisaita ja ovat jo ’järjestäneet’ ratkaisun tällaisia tilanteita varten. Näin voimme kunnioittaa heidän kulttuuriaan vaarantamatta kenenkään henkeä”, hän kertoo.

Anoko on työskennellyt useissa Ebola-epidemioissa niin Kongossa kuin Länsi-Afrikassa. Moni perhe tunnistaa hänet ja ottaa hänet vastaan kiitollisuudella – side, joka on syntynyt kaikkein haavoittuvimmilla hetkillä.

Hänen työnsä sillanrakentajana yhteisöjen ja terveydenhuollon välillä – tieteen ja kulttuurin rajapinnassa – on ollut ratkaisevaa luottamuksen rakentamisessa. Silti epidemian taltuttamisessa on yhä pitkä tie edessä.

”Haluan kaikkien tietävän, että Ebola on todellinen”

Nyamurongon hautausmaalla Joel Lonza Makumbu tasoittaa äitinsä haudan pintaa ja katsoo raskain mielin tulevaisuuteen. Hän pelkää, ettei tämä ollut viimeinen kerta, kun hän joutuu palaamaan hautausmaalle.

”Minulla on sukulaisia hoitokeskuksissa – kaksi sisarta Rwamparassa ja serkku sekä toinen sisar toisessa yksikössä. En tiedä, jatkuuko tämä näin. En tiedä tulevaisuudesta mitään. Mutta haluan, että kaikki tietävät: Ebola on todellinen.”

Ebolan kaltaiset epidemiat paljastavat, miten syvästi kriisit iskevät paitsi terveyteen, myös yhteisöjen tapoihin surra, saattaa läheiset haudan lepoon ja jatkaa elämää menetyksistä huolimatta. Samalla tavoin myös digitaalisissa ympäristöissä näkyy, miten kriisit ja pelko heijastuvat ihmisten käytökseen – esimerkiksi fanikulttuureihin ja maksulliseen sisältöön liittyvissä tilanteissa, joissa rajat yksityisen ja julkisen välillä hämärtyvät. Tästä kertoo omalta osaltaan myös podcast-haastattelu, jossa Susanna Penttilä kuvaa OnlyFans-uransa pelottavaa varjopuolta ja yksittäisen seuraajan häiritsevää käytöstä.

Samalla tavalla kuin Ebolan kohdalla, myös verkossa ja sosiaalisessa mediassa turvallisuus, rajat ja toisten kunnioittaminen ovat ratkaisevan tärkeitä – jotta suru, fanitus tai uteliaisuus eivät muutu vaaraksi toisille.

Ei sisällä instagram post:eja