Iranin ja Yhdysvaltain sopimus: mitä molemmat saavat – ja miksi sen ylläpito on vaikeaa

Yli sadan sotapäivän ja Yhdysvaltain sekä Israelin Irania vastaan suuntaamien ilmaiskujen jälkeen molemmat osapuolet julistavat voittoa – mikä kertoo ennen kaikkea siitä, kuinka kipeästi kumpikin tarvitsi ulospääsyn sodasta.

Uusi sopimus on virallisesti lopettanut taistelut, mutta vaikeimmat neuvottelut ovat vasta alussa. Sekä Washington että Teheran myyvät muistion sisältämää ratkaisua omille kansalaisilleen voittona, mutta kumpikaan ei ole täysin vakuuttanut omaa yleisöään. Kotimaiset kriitikot molemmilla puolilla syyttävät johtajiaan liian pitkälle menneistä myönnytyksistä.

Mitä Iran voittaa sopimuksella?

Iranille sopimus tarjoaa tulitaukoa tärkeämmän palkinnon: mahdollisuuden väittää, että se ei ainoastaan selvinnyt sodasta ilman antautumista, vaan nousi siitä entistä vahvempana. Teheranin keskeinen tavoite ei alusta alkaen ollut Yhdysvaltain ja Israelin lyöminen perinteisessä sotilaallisessa mielessä, vaan islamilaisen tasavallan säilyttäminen, johdon toimintakyvyn turvaaminen ja neuvotteluaseman estäminen romahtamasta.

Tässä mielessä uusi Memorandum of Understanding (MoU), jonka Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ja Iranin presidentti Masoud Pezeshkian allekirjoittivat erillään, antaa Iranille mahdollisuuden sanoa saavuttaneensa tavoitteensa. Asiakirja määrittelee 60 päivän neuvottelukehyksen Iranin ydinohjelmasta, mutta tärkeintä on, että se määrää välittömän sotatoimien lopettamisen kaikilla rintamilla – myös Libanonissa – sekä keskinäisen suvereniteetin kunnioittamisen, Hormuzinsalmen avaamisen ja Yhdysvaltain merisaarron purkamisen Iranin merenkulun osalta.

Iranin välittömät velvoitteet ovat merkittäviä mutta rajattuja. Teheran sitoutuu varmistamaan kauppalaivojen turvallisen kulun Hormuzinsalmessa – mikä oli pitkään sodan aikaisesta poikkeustilasta huolimatta alueen normaali tila – vahvistamaan, ettei se tavoittele ydinaseita, ja aloittamaan neuvottelut erittäin rikastetun uraanin sekä koko rikastusohjelman tulevaisuudesta.

Yhdysvaltain laajemmat sitoumukset

Yhdysvaltain lupaukset näyttävät MoU:ssa huomattavasti laajemmilta. Washington alkaa purkaa merisaartoaan, myöntää poikkeuslupia Iranin öljynviennille, vapauttaa jäädytettyjä ja rajoitettuja iranilaisvaroja, pyrkii keventämään pakotteita ja käynnistää alueellisten kumppaneidensa kanssa vähintään 300 miljardin dollarin suuruisen Iranin jälleenrakennus- ja talouskehitysohjelman.

Nämä taloudelliset ja poliittiset lupaukset selittävät, miksi Iranin sisäinen kritiikki on toistaiseksi ollut yllättävän hillittyä. Sopimus antaa johdolle riittävästi aineksia markkinoida sitä voittona: Iranin suvereniteetti tunnustetaan, saarto on päättymässä, pakotteiden lieventämisestä puhutaan avoimesti ja jälleenrakennusrahoitus mainitaan nimenomaisesti.

Hiljaisuus tuskin jatkuu pitkään. Jo Iranin ylimmän johtajan, Mojtaba Khamenein, ensimmäiset kommentit olivat tarkkaan punnittuja: hän antoi sopimukselle siunauksensa, mutta korosti, että sen hyväksyminen ja puolustaminen on Iranin kansallisen turvallisuusneuvoston vastuulla.

Ratkaisemattomat ydinkysymykset

Vaikeimmat ydinkysymykset eivät ole ratkenneet, vaan siirtyneet seuraavaan vaiheeseen. Iranin erittäin rikastetun uraanin tulevaisuus, rikastuskapasiteetin mitoitus sekä sodassa vahingoittuneiden ydintilojen jälleenrakentaminen ovat nyt neuvottelupöydällä – ja kaikki tämä tapahtuu kovassa kansainvälisessä ja kotimaisessa paineessa.

Tämä luo ongelman Teheranin johdolle. Valtiollinen media, vallankumouskaarti, parlamentti ja kovan linjan poliitikot ovat viikkojen ajan toistaneet viestiä Iranin voitosta Yhdysvalloista ja Israelista. Odotukset ovat korkealla. Jokainen myönnytys rikastetun uraanin määrässä tai ydininfrastruktuurissa voidaan esittää petoksena, joka tehtiin sen jälkeen, kun voitto oli jo julistettu.

Myös kompromissista kieltäytyminen on riskialtista. Jos Teheran jähmettyy eikä suostu liikkumaan erittäin rikastetun uraanin tai ydinohjelmansa tulevan rakenteen suhteen, prosessi voi romahtaa ja tulitauko ajautua kriisiin. Se vahvistaisi Washingtonissa ja Israelissa niitä ääniä, joiden mielestä Iran käyttää MoU:ta vain ajan ostamiseen – ja voisi sysätä alueen takaisin sotaan.

Parlamentin puhemies ja Iranin neuvottelutiimin johtaja Mohammad Bagher Ghalibaf on yrittänyt kehystää neuvottelut uhmakkaina. Valtiollisessa televisiossa hän totesi: ”En ole diplomaatti, mutta tiedän erittäin hyvin, miten Amerikka pannaan ymmärtämään.”

Khamenei ja vallan sisäinen tasapaino

Khamenein varovainen tuki tekee Ghalibafin tehtävästä entistä haastavamman. Ylin johtaja sanoi omaavansa ”perustavalla tasolla toisenlaisen näkemyksen”, mutta hyväksyneensä MoU:n, kun Pezeshkian otti kansallisen turvallisuusneuvoston johtajana vastuun Iranin ja sen liittolaisten oikeuksien puolustamisesta.

Tämä sanamuoto pitää Khamenein riittävän lähellä sopimusta sen etenemisen varmistamiseksi, mutta samalla riittävän etäällä, jotta hän voi irtisanoutua siitä, jos prosessi epäonnistuu. Iranin neuvottelijoille tämä merkitsee sitä, että liikkumavara kaventuu: heidän on tyydytettävä Washingtonin vaatimukset ylittämättä rajoja, joita johtaja ei ole julkisesti omakseen tunnustanut.

Ghalibafin retoriikka onkin suunnattu yhtä paljon kotimaiseen yleisöön kuin Yhdysvaltoihin. Entisenä vallankumouskaartin komentajana hänen on myytävä sopimus kovaa linjaa kannattavalle tukijoukolle, joka suhtautuu syvän epäluuloisesti kaikkiin kompromisseihin Yhdysvaltojen kanssa.

Vertailu vuoden 2015 ydinsopimukseen

Vertaus vuoden 2015 ydinsopimukseen, Joint Comprehensive Plan of Actioniin (JCPOA), on väistämätön. Washingtonissa osa republikaanipoliitikoista ja analyytikoista näkee MoU:n jopa JCPOA:ta heikompana: heidän mukaansa Trump on hyväksynyt kehyksen, joka tarjoaa Iranille pakotehelpotuksia ja taloudellisia etuja, mutta lykkää vaikeimmat ydinasekysymykset tulevaisuuteen.

Teheranissa pelko on toisenlainen. Kovan linjan poliitikot voivat syyttää hallitusta ja neuvottelijoita siitä, että he toistavat vuoden 2015 ”virheen”, jolloin presidentti Hassan Rouhania pommitettiin parlamentin, konservatiivisen median ja poliittisten vastustajien syytöksillä liiallisista myönnytyksistä.

Pezeshkianille ja Ghalibafille haaste onkin kaksijakoinen: heidän on muutettava tulitaukokehys poliittiseksi menestystarinaksi ennen kuin mahdollinen vastareaktio ehtii kasvaa liian suureksi. Iran on saanut lisää aikaa, välitöntä sotilaallista painetta on kevennetty ja taloudelliset myönnytykset näyttävät merkittäviltä. Se on myös välttänyt Washingtonin julkisesti vaatimasta lopputuloksesta pahimman – täydellisen antautumisen.

Lopullinen sopimus on silti vielä kaukana. MoU vahvistaa Teheranin asemaa lyhyellä aikavälillä, koska järjestelmä on säilynyt ja Washington on tehnyt näkyviä sitoumuksia. Samalla 60 päivän neuvotteluikkuna voi paljastaa karulla tavalla eron kotimaassa myydyn ”voiton” ja todellisten kompromissien välillä.

Trumpin poliittinen laskelma ja sopimuksen hinta

Trump on ylistänyt sopimusta ”merkittäväksi voitoksi” Yhdysvalloille ja väittää sen toteuttavan hänen tärkeimmän sotatavoitteensa: estää Irania saamasta ydinaseita. Lyhyellä aikavälillä konkreettisin ”voitto” on kuitenkin globaali taloushelpotus, jonka Hormuzinsalmen avautuminen tuo.

Sodan pitkittyessä ja salmen pysyessä lähes suljettuna mielipidemittaukset osoittivat, että amerikkalaiset olivat yhä turhautuneempia polttoaineen korkeaan hintaan ja sodan heihin kohdistamiin vaikutuksiin. Taloustyytymättömyys oli yksi tärkeimmistä syistä, miksi äänestäjät palauttivat Trumpin Valkoiseen taloon vuoden 2024 vaaleissa. Sodan koettiin syövän tavallisten ihmisten ostovoimaa, mikä alkoi käydä poliittisesti kalliiksi myös presidentille itselleen.

Vaikka Trump ei olekaan suoraan ehdolla tulevissa välivaaleissa, tämä tyytymättömyys iski pahaan aikaan hänen puolueelleen. Monet republikaaniedustajat joutuivat kohtaamaan yhä vihaisemmat äänestäjät, jotka pelkäsivät sodan muuttuvan pitkäksi, jäätyneeksi konfliktiksi – juuri sellaiseksi, jota Trump itse oli kampanjoinut vastaan ”ikuisina sotina”.

Tältä pohjalta katsottuna sopimus antaa Trumpille hengähdystauon ja mahdollisuuden esiintyä johtajana, joka sulki sodan suhteellisen nopeasti ja vältti uuden loputtomalta tuntuvan ulkomaisen sotkeentumisen.

Republikaanien sisäinen kritiikki

Kaikki eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita. Sopimuksen kriitikot – myös osa republikaaneista – syyttävät Trumpia liiallisista myönnytyksistä Iranille. Erityisesti 300 miljardin dollarin jälleenrakennusrahasto herättää närää.

Trump on yrittänyt vesittää kritiikin toteamalla Truth Social -alustalla: ”Mitään 300 miljardin dollarin maksua Yhdysvalloilta Iranille ei ole. Se on valeuutinen. Ainoa, mitä Yhdysvallat saa, on menestystä, alhaisemmat öljyn hinnat ja voitto.” Hallinto on korostanut, ettei rahoitus tule suoraan Yhdysvaltain budjetista, vaan koostuu muun muassa vapautetuista varoista ja kansainvälisestä rahoituksesta.

Silti moni republikaani on levoton. Texasin senaattori Ted Cruz, joka on yleensä ollut Trumpin uskollinen tukija, kiteytti huolensa: ”Historia opettaa, että miljardien antaminen teokraattisille hulluilla, jotka haluavat tappaa meidät, ei ole hyvä idea.” Myös konservatiivinen kommentaattori Tucker Carlson, joka on pysynyt vaikutusvaltaisena MAGA-liikkeen piirissä, näki sopimuksen ”nöyryyttävänä tappiona Yhdysvalloille”.

Muuttuneet sodan tavoitteet ja Iranin liittolaiset

Lisäksi hallinto on joutunut käytännössä luopumaan joistakin sodan alkuvaiheessa julkilausutuista tavoitteistaan. Trump vannoi aluksi ”tuhonneensa Iranin ohjukset ja murskaavansa sen ohjusteollisuuden maan tasalle”. MoU ei kuitenkaan sisällä konkreettisia määräyksiä Iranin ohjusohjelman romuttamisesta.

Sopimus vaikenee myös Iranin suhteista alueellisiin aseellisiin ryhmiin ja proxy-joukkoihin, vaikka Trump lupasi maaliskuussa, että Yhdysvallat varmistaa ”ettei Iranin hallinto voi enää aseistaa, rahoittaa ja johtaa armeijoita rajojensa ulkopuolella”. Nyt hallinto on käytännössä vetäytynyt tästä tavoitteesta. Varapresidentti JD Vance totesi toimittajille, että Yhdysvallat ”odottaa” Hizbollahin pidättäytyvän iskuista Israeliin, mutta myönsi samalla, että tulitauot ovat luonteeltaan ”hieman sotkuisia” ja ”leimahduksia” voi esiintyä.

Tämä tekee sopimuksesta vaikean niille republikaaneille, joiden mielestä Yhdysvaltain tuki Israelin turvallisuudelle on rikkomaton periaate. Heidän näkökulmastaan MoU jättää Iranin vaikutusvallan alueella liian suureksi ja antaa Teheranille mahdollisuuden väittää, että se säilytti liittolaisensa ja vaikutuskanavansa huolimatta Yhdysvaltain sotilaallisesta painostuksesta.

Haasteet seuraaville 60 päivälle

Sekä Iran että Yhdysvallat voivat siis väittää saaneensa paljon, mutta molemmat ovat myös ottaneet merkittäviä poliittisia riskejä. Iran on saanut lisää aikaa, sotilaallisen paineen hellittämistä ja lupauksia taloushelpotuksista. Yhdysvallat on puolestaan avannut Hormuzinsalmen, saanut polttoaineen hinnan laskemaan ja luonut kuvan presidentistä, joka pyrkii välttämään loputtomat sodat.

Suurin koetus on kuitenkin vasta edessä. Seuraavat 60 päivää paljastavat, kykeneekö Teheran tekemään todellisia myönnytyksiä ydinohjelmassaan ilman, että sen oma poliittinen perusta murtuu, ja onnistuuko Washington myymään sopimuksen kongressille ja äänestäjille ilman, että sitä pidetään heikkoutena.

Jos neuvottelut epäonnistuvat, tulitauko voi rakoilla ja paine uuteen konfliktiin kasvaa nopeasti. On mahdollista, että MoU jää historian kirjoihin vain lyhyenä hengähdystaukona sodassa, jota kumpikaan osapuoli ei pysty voittamaan, mutta josta kumpikaan ei uskalla täysin irtautua.

Iranin ja Yhdysvaltain välinen valtakamppailu kietoutuu tiiviisti myös muiden alueellisten toimijoiden ja nousevien kykyjen ympärille. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa on nähty, miten nuoret lahjakkuudet tekevät tietä kohti kansainvälistä huipputasoa ja joutuvat tasapainoilemaan useiden valtakeskusten välillä – tästä hyvä esimerkki on Ayyoub Bouaddin tarina matikkanerosta Marokon teinitähdeksi ja Ranskan hylänneeksi superlupaukseksi, joka kuvastaa laajempaa geopoliittista ja kulttuurista suunnanmuutosta.

Toistaiseksi MoU on lopettanut sodan ensimmäisen luvun. Seuraava luku kirjoitetaan neuvottelupöydässä – ja sen ratkaisee lopulta se, kumpi osapuoli pystyy hallitsemaan paremmin oman sisäpolitiikkansa paineita.

Ei sisällä instagram post:eja