Roy Hattersley – Labourin modernisoija, joka ei koskaan päässyt suurten ministerisalkkujen haltijaksi

Roy Hattersley, joka on kuollut 93-vuotiaana, oli yksi Britannian työväenpuolueen sodanjälkeisen ajan terävimmistä ja sanavalmeimmista poliitikoista. Hän oli modernisaation ajaja jo ennen kuin koko termiä käytettiin, mutta vietti silti yli kaksi kolmasosaa urastaan opposition puolella ja ylsi ministeriuralle vain lyhyeksi aikaa.

Varhainen elämä Sheffieldissä – perhe, jossa Labour oli elämäntapa

Roy Sydney George Hattersley syntyi Sheffieldissä 28. joulukuuta 1932 perheeseen, jonka juuret olivat syvällä työväenpuolueen historiassa. Hänen äitinsä Enid toimi myöhemmin kaupungin pormestarina ja kuvasi itseään ihmiseksi, joka oli ”syntynyt puolueeseen”.

Isä Roy oli yhtä lailla poliittisesti kunnianhimoinen. Hän oli aiemmin katolinen pappi, joka kuitenkin luopui pappeudesta ja karkasi Enidin kanssa – vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli vihkinyt Enidin avioliittoon toisen miehen kanssa. Perheen tarina heijasti sekä kapinaa että sitoutumista aatteeseen, jotka vaikuttivat nuoren Royn poliittiseen identiteettiin.

Hattersley ryhtyi poliittiseksi kampanjoijaksi jo varhaisessa teini-iässä. Hän jakoi lentolehtisiä, koputti oville ja teki työtä paikallisten valtuutettujen ja parlamenttiehdokkaiden tukena.

Opinnot, varhaiset työt ja nousu paikallispolitiikassa

Hattersley sai stipendin Sheffield Grammar Schooliin ja jatkoi sieltä Hullin yliopistoon opiskelemaan taloustiedettä – ystävänsä neuvosta, jonka mukaan jokaisen tulevaisuuden poliitikon pitäisi hallita talouspolitiikan perusteet.

Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli lyhyesti terästehtaassa Sheffieldissä ja toimi kaksi vuotta jatkokoulutuksen opettajana. Vuonna 1956 hänet valittiin Sheffieldin kaupunginvaltuustoon, jossa hän johti jonkin aikaa asuntokomiteaa. Paikallispolitiikasta huolimatta hänen katseensa oli kuitenkin Westminsterissä.

Ensimmäiset yritykset parlamenttiin ja läpimurto Birminghamissa

Vuoden 1959 vaaleissa Hattersley pyrki parlamenttiin Sutton Coldfieldin vaalipiirissä, mutta ei onnistunut syrjäyttämään istuvaa konservatiiviedustajaa Harold Macmillanin murskavoiton varjossa. Seuraavien kolmen vuoden aikana hän haki peräti 25 eri vaalipiiriin – tuloksetta – ennen kuin hänet valittiin työväenpuolueen ehdokkaaksi konservatiivien hallitsemassa Birmingham Sparkbrookissa.

Lokakuun 1964 vaaleissa Labour palasi niukasti valtaan neljän paikan enemmistöllä, ja Hattersley voitti Sparkbrookin paikan. Hänen uransa käynnistyi kuitenkin hitaasti.

Wilsonin varauksellisuus ja tie ensimmäisiin ministeritehtäviin

Hitaan nousun taustalla oli osin Hattersleyn aiempi tuki entiselle Labour-johtajalle Hugh Gaitskellille, joka vastusti yksipuolista aseistariisuntaa ja muita ammattiyhdistysliikkeelle tärkeitä linjauksia. Pääministeri Harold Wilson piti tästä syystä Hattersleytä etäällä vallan ytimestä.

Ensimmäisen jalansijansa hallituksessa hän sai toimiessaan eläkeministeri Margaret Herbisonin parlamentaarisena yksityissihteerinä. Kolme vuotta kului ennen kuin hänet nimitettiin ensimmäiseen varsinaiseen ministeripestiinsä.

Vuonna 1968 Roy Jenkins ja Tony Crosland painostivat Wilsonia edistämään Hattersleyn uraa, ja hänestä tuli työministeriön apulaisvaltiosihteeri Barbara Castlen alaisuudessa. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli auttaa toimeenpanemaan epäsuosittua Prices & Incomes Act -lakia, jonka tarkoituksena oli hillitä palkkoja inflaation taltuttamiseksi.

Taistelu ammattiyhdistysten vallasta ja Pohjois-Irlannin kriisi

Samaan aikaan Barbara Castle yritti rajoittaa ammattiyhdistysten poliittista ja taloudellista valtaa. Valkoisessa kirjassa In Place of Strife hän hahmotteli uudistuksia, kuten vaatimuksen äänestyksestä ennen lakkoa. Hanke johti kivuliaaseen törmäykseen kabinetissa ja kaatui lopulta, minkä jälkeen Hattersley siirtyi puolustusministeriöön.

Vuonna 1969 hän joutui allekirjoittamaan määräyksen, joka lähetti brittiläiset joukot Pohjois-Irlantiin, kun puolustusministeri Denis Healey toipui sairaalassa. Hattersley myös lakkautti kiistellyn B Specials -reservipoliisijoukot ja korvasi sen Ulster Defence Regiment -yksiköllä.

Vuoden 1970 vaaleissa hän säilytti paikkansa, mutta Labour menetti vallan ja Hattersley vietti seuraavista 27 vuodesta lähes kaikki vuodet opposition puolella.

Eurooppa-myönteinen linja ja EEC-jäsenyyden puolustaminen

Oppositiokaudella Hattersley nimettiin ulkopoliittiseksi varjoministeriksi, ja hänestä tuli vahva Euroopan talousyhteisön (EEC) kannattaja. Hän oli yksi 69 Labour-kansanedustajasta, jotka äänestivät konservatiivihallituksen rinnalla Britannian EEC-jäsenyyden puolesta – kysymys, joka repi Labouria kahtia yli kahden vuosikymmenen ajan.

Paluu hallitukseen ja viimeinen ministerisalkku

Kun Labour palasi valtaan vuonna 1974, Hattersleylle annettiin ulkoministeriön valtiosihteerin tehtävä. Hänen päävastuunsa oli neuvotella uudelleen Britannian EEC-jäsenyyden ehdot.

Vuonna 1976 hän tuki Jim Callaghania puoluejohtajan vaalissa ja sai palkinnoksi tehtävän hintojen ja kuluttajansuojan ministerinä – viimeisenä kabinetin jäsenyytenään. Kolme vuotta myöhemmin Labour kuitenkin kärsi tappion ”talvella ilman sovintoa” seuranneen työtaisteluaallon jälkeen, ja konservatiivit pysyivät vallassa seuraavat 18 vuotta.

Labour jakautuu – vasemmiston nousu ja Hattersleyn modernisaatiolinja

Oppositiossa Hattersleystä tuli ympäristöasioiden varjoministeri ja hän oli keskeinen hahmo Denis Healeyn epäonnistuneessa puoluejohtajakampanjassa. Työväenpuolue oli tuolloin syvästi jakautunut, ja vasemmistosiiven edustaja Michael Foot valittiin johtajaksi.

Hattersleystä tuli varjosisäministeri. Vaikka hän uskoi Labourin vasemmiston johtavan puoluetta poliittiseen umpikujaan, hän kieltäytyi liittymästä monien aatetovereidensa kanssa uuteen keskustapuolueeseen SDP:hen. Hän valitsi mieluummin taistelun puolueen sisällä.

”Unelmalippu” Kinnockin kanssa ja tie kohti New Labouria

Vuoden 1983 vaaleissa Labour lähti kilpaan selvästi vasemmistolaisella vaaliohjelmalla ja kärsi rökäletappion. Tämän jälkeen Hattersley asettui puoluejohtajaehdokkaaksi, mutta hävisi Neil Kinnockille ja tyytyi varapuheenjohtajan rooliin.

Kinnockin ja Hattersleyn yhteistyötä kutsuttiin ”unelmalipuksi”. He ryhtyivät määrätietoiseen työhön Militant-liikkeen – trotskilaisen äärivasemmistolaisen ryhmän – kitkemiseksi puolueesta ja pyrkivät nostamaan Labourin uudelleen vaalikelpoiseksi vaihtoehdoksi konservatiiveille. Tämä merkitsi monien puolueen perinteisten dogmien, kuten yksipuolisen aseistariisunnan, hylkäämistä.

Hattersley ajoi monenkeskistä aseidenriisuntaa, markkinatalouden hyväksymistä ja selkeää eurooppamyönteistä linjaa. Näin hän oli mukana luomassa perustaa kehitykselle, joka johti myöhemmin New Labouriin ja Tony Blairin vuoden 1997 murskavoittoon – vaikka hän ei itse koskaan ollut osa tuota hallitusta.

Modernisaatiokeskustelu, jossa yhdistyvät nuorten tähtipelaajien rooli ja kokeneiden johtajien tuki, muistuttaa monin tavoin myös nykypäivän urheilumaailmaa. Esimerkiksi Jordan Hendersonin vahva puolustuspuhe Jude Bellinghamin X-faktoria kohtaan Englannin maajoukkueessa kuvastaa samaa teemaa: miten perinteitä kunnioittaen rakennetaan uutta ja voittavaa kulttuuria.

Pettymykset vaaleissa ja irtautuminen eturivistä

Kahden epäonnistuneen vaalitaistelun jälkeen sekä Kinnock että Hattersley erosivat johtotehtävistään. He olivat hylänneet yksipuolisen aseistariisunnan, hyväksyneet Britannian tulevaisuuden olevan Euroopassa, suhtautuneet pidättyvästi kaivostyöläisten lakon täysimittaiseen tukemiseen ja puhuneet myönteisesti markkinatalouden mahdollisuuksista – mutta se ei ollut vielä riittänyt tuomaan vaalivoittoa.

Hattersley tuki John Smithiä tämän onnistuneessa puoluejohtajakampanjassa, mutta vetäytyi itse parlamentista vuoden 1997 vaaleissa täytettyään 65 vuotta. Hänet aateloitiin elinikäiseksi paroniksi nimikkeellä Baron Hattersley of Sparkbrook.

New Labourin kriitikko ja kirjailijanura

Ironista kyllä, mies, joka oli tehnyt paljon New Labourin nousun mahdollistamiseksi, nousi myöhemmin sen näkyväksi kriitikoksi. ”Blairin Labour ei ole se puolue, johon liityin”, hän julisti ja asettui avoimesti Gordon Brownin taakse. Kun Brown lopulta nousi pääministeriksi, Hattersley ei kuitenkaan säästellyt arvosteluaan, vaan totesi, että Labour oli onnistunut vieraannuttamaan lähes kaikki väestöryhmät.

”Yrittäessään olla kaikkea kaikille äänestäjille”, hän kirjoitti, ”puolue näyttää kadottaneen sekä moraalisen kompassinsa että rohkeutensa.”

Parlamentin ulkopuolella Hattersley loi vaikuttavan kirjailijanuran. Hän julkaisi useita omaelämäkerrallisia teoksia sekä elämäkertoja muun muassa John Wesleystä sekä Pelastusarmeijan perustajista William ja Catherine Boothista. Laajalle levinneen kohun jälkeen, kun hänen koiransa tappoi yhden kuningattaren hanhista St James’s Parkissa, Hattersley kirjoitti humoristisen teoksen Buster’s Diaries, joka oli muka ”koiran itsensä” kirjoittama.

Mediaesiintymiset, satiiri ja julkinen hahmo

Vannoutuneena Sheffield Wednesdayn kannattajana Hattersley jatkoi kirjoittamista sanoma- ja aikakauslehtiin sekä esiintyi usein poliittisena kommentaattorina radiossa ja televisiossa – kritisoiden vuoroin niin New Labouria kuin konservatiivejakin.

Hänen maineensa sai koomisen käänteen, kun BBC:n ajankohtaisessa tietokilpailuohjelmassa Have I Got News For You hän jäi toistuvasti saapumatta sovittuihin kuvauksiin. Lopulta ohjelman tekijät korvasivat hänet kirjaimellisesti rasvapurkilla – ja Hattersley otti tämän leikinlaskun hyväntuulisesti, kun ilmestyi ohjelmaan myöhemmin.

Samalla tavoin hän suhtautui rennosti Spitting Image -satiiriohjelman lateksinukkeen, joka korosti hänen lievää puhevikaansa ja syljeskelyä. Itseironinen suhtautuminen vahvisti kuvaa poliitikosta, joka ei ottanut itseään liian vakavasti – toisin kuin politiikkaa, jota hän piti äärimmäisen tärkeänä.

Yksityiselämä, myöhemmät vuodet ja poliittinen perintö

Vuonna 2013 Hattersley erosi ensimmäisestä vaimostaan Mollynsa kanssa 57 avioliittovuoden jälkeen. Myöhemmin samana vuonna hän avioitui kirjallisuusagenttinsa Maggie Pearlstinen kanssa. Viisi vuotta myöhemmin hän jäi eläkkeelle ylähuoneesta, mutta palasi hetkellisesti politiikan eturiviin Brexit-kansanäänestyksen jälkeen kampanjoidessaan toisen kansanäänestyksen puolesta.

Yhdeksännelle vuosikymmenelleen ehtineenä Hattersley pysyi terävänä ja poliittisesti valveutuneena. Hän arvioi, että Sir Keir Starmer olisi ”vakaa” pääministeri vuoden 2024 parlamenttivaalien jälkeen.

Hattersley tapasi sanoa, että Margaret Thatcher ”muutti poliittisen sään, eikä ole lakannut satamasta sen jälkeen”. Juuri hänen valtakautensa vuoksi Hattersley ei koskaan saanut tilaisuutta toimia yhdessä Britannian kaikkein korkeimmista ministeriviroista, mikä oli hänelle suuri henkilökohtainen pettymys. Silti hänet muistetaan ennen kaikkea Labourin uudistajana – miehenä, joka pysyi puolueessa ja taisteli sen suunnasta, kun monet aatetoverit valitsivat helpomman tien ja lähtivät.

Ei sisällä instagram post:eja