Trumpin ja Netanyahun epäonnistunut Lähi-idän uudelleenmuotoilu uhkaa pysyvällä permakriisillä
Donald Trump ja Benjamin Netanyahu uskoivat, että Iranin nujertaminen muuttaisi koko Lähi-idän voimasuhteita heidän edukseen. Alue on todellakin uudelleenmuotoutumassa – mutta aivan eri tavalla kuin he kuvittelivat. Islamilainen tasavalta Iran ei ole romahtanut, vaan sodan seurauksena on syntymässä pitkittynyt, kuluttava permakriisi, joka aaltoilee avoimen sodan ja jännittyneen välitilan välillä.
Iran osoittautui paljon sitkeämmäksi kuin odotettiin
Trump ja Netanyahu arvioivat Iranin haurauden ja haavoittuvuuden väärin. Heidän strategiansa perustui oletukseen, että kova sotilaallinen voima ja talouspakotteet murtaisivat nopeasti Teheranin johdon. Todellisuudessa Iranin järjestelmä osoittautui huomattavasti sitkeämmäksi, sopeutumiskykyisemmäksi ja julmemmaksi kuin he olettivat.
Viimeisin esimerkki tästä on Iranin suorittama yhdysvaltalaisen Apache-taisteluhelikopterin alasampuminen. Teko muistutti maailmaa siitä, että Iran kykenee edelleen iskemään Yhdysvaltoja vastaan ja että maan johto ei aio perääntyä. Iranille voitto merkitsee ennen kaikkea järjestelmän selviytymistä ja pelotteen vahvistamista – ennen muuta sen kautta, että muu maailma tunnustaa sen tosiasiallisen kontrollin Hormuzin salmeen, yhteen maailman strategisesti tärkeimmistä meriväylistä.
Washington tasapainoilee voiman ja diplomatian välillä
Yhdysvaltain presidentti ja sotilasjohto yrittävät nyt mitoittaa vastauksensa helikopteri-iskuun niin, että he osoittavat päättäväisyyttä, mutta eivät täysin romahduta jo valmiiksi takkuavaa diplomaattista prosessia. Apache-helikopterin miehistön selviytyminen on todennäköisesti hillinnyt kostotoimien kovuutta – kuolonuhrit olisivat lähes varmasti johtaneet paljon raskaampaan vastaukseen.
Trump on rakentanut poliittista strategiaansa oletukselle, että hän kykenee neuvottelemaan Iranin kanssa sopimuksen, joka avaisi Hormuzin salmen ja loisi kehyksen pitkäaikaisille neuvotteluille muun muassa Iranin rikastetun uraanin varastoista ja laajemmasta ydinohjelmasta. Sota on epäsuosittu Yhdysvalloissa, ja Trump tarvitsee ulospääsyn, jonka hän voi myydä kotimaan yleisölle voittona. Tavoite osoittautuu kuitenkin huomattavasti vaikeammaksi kuin Valkoisessa talossa alun perin kuviteltiin.
Helppo aloittaa, vaikea lopettaa – vanha sodankäynnin oppi
Trump ja Netanyahun johtama Israel oppivat uudelleen sodankäynnin ikiaikaisen opetuksen: sodan aloittaminen on paljon helpompaa kuin sen päättäminen selkeään ja kestävään voittoon. Kun he veivät maansa sotaan Irania vastaan helmikuun viimeisenä päivänä, molemmat julkaisivat näyttävät videopuheet, joissa vihjattiin historian käännekohtaan. He kuvittelivat, että Iranin islamilainen järjestelmä, joka syntyi šaahin syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1979, oli vihdoin romahtamaisillaan.
Mar-a-Lagossa, Trumpin Floridan lomakohteessa, presidentti jatkoi tammikuussa iranilaisille opposition edustajille antamaansa lupausta, että “apu on tulossa”. Hän julisti Iranin kansalle, että “vapauden hetki” oli käsillä, kehotti pysyttelemään sisätiloissa pommitusten ajan ja maalasi kuvan, jossa iranilaiset voisivat sodan jälkeen “ottaa hallituksensa haltuun”. Trumpin retoriikassa tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus, joka ei toistuisi sukupolviin.
Seuraavana aamuna Netanyahu puhui kameralle auringonpaisteessa Tel Avivin keskustassa sijaitsevan puolustusministeriökompleksin, Kyria-pilvenpiirtäjän, katolta. Hän esiintyi kuin mies, joka uskoi hetkensä koittaneen, ja hehkutti, että laaja liittouma mahdollistaisi vihdoin “terrorijärjestelmän murskaamisen” – tavoitteen, jota hän oli julistanut neljän vuosikymmenen ajan.
Netanyahun voimapolitiikan strateginen umpikuja
Netanyahu on koko poliittisen uransa ajan väittänyt, että Israelin suurin uhka ei tule palestiinalaisilta tai naapurivaltioilta, vaan Iranista ja sen liittolaisista. Hän oli vuosien ajan yrittänyt tuloksetta taivutella aiempia Yhdysvaltain presidentejä yhteiseen sotilaalliseen iskuun Irania vastaan. Trump oli poikkeus: valmis kovaan, näyttävään voimankäyttöön.
Hamasin 7. lokakuuta 2023 tekemän iskun jälkeen Netanyahu vakuutti israelilaisille, että Israelin ylivoimainen armeija ja Yhdysvaltain tuki murskaisivat viholliset ja loisivat turvallisemman ja vauraamman tulevaisuuden. Voima, ei diplomatia, esitettiin ainoana todellisena ratkaisuna. Nyt tuo strategia näyttää romahtaneen. Kun Trump määräsi Netanyahun perumaan suunnitellun iskun Beirutiin, johtava israelilainen kolumnisti Ben Caspit kuvasi pääministeriä “tyhjentyneeksi ilmapalloksi”.
Vaikka Caspit on yksi Netanyahun kiivaimmista kriitikoista, on selvää, että yritys taivuttaa koko alue Israelin tahdon alle pelkällä sotilaallisella voimalla on epäonnistunut. Trump puolestaan odotti Iranista nopeaa “regiiminvaihtoa”, samaan tapaan kuin hän oli riemuinnut Venezuelan presidentin kaappaamisesta, karkottamisesta New Yorkin vankilaan ja myötämielisen seuraajan nostamisesta valtaan Caracasissa. Hänen mielestään tämä oli “oppikirjamainen” operaatio – parempi kuin edeltäjien “ikuiset sodat” Irakissa ja Afganistanissa. Iranin piti olla seuraava.
Iranin aliarvioitu kestävyys ja riskinotto
Trump ja Netanyahu näkivät Teheranin hallinnon horjuvan pakotteiden, talouskriisin, korruption ja väärän talouspolitiikan alla. Israel oli iskenyt raskaasti Iranin liittolaisia vastaan: Hamasia Gazassa ja Hizbollahia Libanonissa. Syyrian avainkumppani Bashar al-Assad oli syrjäytetty ja paennut Moskovaan. Tammikuussa Iranin johto murskasi laajat mielenosoitukset tappamalla tuhansia kansalaisiaan – brutaali mutta järjestelmää lujittanut viesti.
Trump ja Netanyahu uskoivat, että Iranin ylimmän johtajan ja hänen lähipiirinsä tappaminen horjuttaisi järjestelmää niin pahasti, että se romahtaisi sisältä. He kuitenkin yliarvioivat sotilaallisen voiman tehon järjestelmää vastaan, joka on lähes 50 vuoden ajan valmistautunut ulkoisiin uhkiin, rakentanut monikerroksisen turvallisuusdoktriinin ja kytkenyt valtioideologian, uskonnon ja turvallisuuskoneiston tiukasti toisiinsa.
Uudet johtajat, jotka ovat nousseet Yhdysvaltojen ja Israelin surmaamien Iranin “vanhan kaartin” tilalle, ovat edeltäjiensä tavoin ideologisia, mutta usein valmiimpia ottamaan riskejä. He näkevät konfliktin olemassaolotaisteluna, jossa pelkkä diplomatia ei riitä estämään tulevia iskuja. Siksi Iran pyrkii osoittamaan, että uudet hyökkäykset sitä vastaan johtavat aina tuskallisiin vastatoimiin.
Hormuzin sulkeutuminen iskee suoraan maailman talouteen
Yhdysvaltojen liittolaiset Persianlahdella – erityisesti öljyriippuvaiset Gulf-monarkiat, jotka ovat rakentaneet tulevaisuuttaan vakauden ja kansainvälisen liiketoiminnan varaan – ovat joutuneet maksamaan kovan hinnan. Kyse ei ole vain öljy- ja petrokemikaalitulon menetyksestä. Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Bahrain ja muut alueen valtiot ovat markkinoineet itseään turvallisina, houkuttelevina investointi- ja matkailukohteina. Sota ja Hormuzin salmen sulkeutuminen kääntävät tämän vision mirageksi: sijoittajat ja turistit katsovat nyt aluetta huomattavasti varovaisemmin.
Iran puolestaan uskoo, että sen kyky kuristaa maailmantaloutta sulkemalla Hormuzin salmen ja iskemällä Persianlahden arabinaapureihin voidaan muuttaa pitkäaikaiseksi pelotteeksi Yhdysvaltoja ja Israelia vastaan. Jokainen viikko, jonka salmi pysyy kiinni, vahvistaa Teheranin viestiä: ilman Irania alueen merireitit eivät ole turvassa.
Libanonin sota ja Persianlahden kriisi kytkeytyvät toisiinsa
Iranin strategian ytimessä on sodan sitominen kahdelle rintamalle: Libanoniin ja Persianlahdelle. Teheran viestii Trumpille ja Washingtonille, että mitään kestävää sopimusta Hormuzin salmesta tai Iranin ydinohjelmasta ei ole luvassa, jos Israel jatkaa Libanonin pommituksia ja pyrkii tuhoamaan Hizbollahin – liikkeen, jota Iran on tukenut ja rakentanut “eteentyönnetyksi puolustuksekseen” Israelia vastaan 1980-luvulta lähtien.
Kun Trump pakotti Netanyahun perumaan iskun Beirutiin vedoten siihen, että sopu Iranin kanssa oli “lähellä” (väite, jonka hän on toistanut aiemminkin virheellisesti), hän tuli samalla hiljaisesti myöntäneeksi tämän kytköksen: Libanonin ja Persianlahden rintamat ovat poliittisesti ja sotilaallisesti sidoksissa toisiinsa.
Netanyahu torjui julkisesti ajatuksen, että Israelin operaatioita Libanonissa voisi sitoa Yhdysvaltojen neuvotteluihin Iranin kanssa, ja kuvasi sitä “sietämättömäksi ja täysin mahdottomaksi hyväksyä”. Hänen ongelmansa on, että Trump asettaa omat poliittiset intressinsä ja halunsa lopettaa sota korkeammalle kuin Netanyahun tavoitteen pitkittää taistelua siihen asti, että hän voi julistaa Iranin islamilaisen järjestelmän “murskatuksi”.
Vaikka Netanyahu perui Beirutin iskun, Israelin puolustusvoimat (IDF) ovat jatkaneet rajuja iskuja Etelä-Libanonissa. Konflikti jatkuu, mutta sen poliittinen ohjaus on yhä enemmän Washingtonin eikä Jerusalemin käsissä.
Hormuzin salmi kiinni – permakriisin uusi symboli
Kun Hormuzin salmi sulkeutui maaliskuussa, talousanalyytikot varoittivat vakavista globaaleista seurauksista, jos tilanne jatkuisi alkukesään asti. Nyt salmi on edelleen kiinni, eikä horisontissa näy nopeaa ratkaisua. Ilman merkittäviä, todennäköisesti kivuliaita myönnytyksiä sekä Washingtonilta että Teheranilta, on vaikea nähdä, miten vesiväylä avattaisiin lähiaikoina.
Tilanteesta uhkaa tulla uusi normaali: pitkittynyt, aaltoileva kriisi, jossa aseelliset yhteenotot, talousshokit ja diplomaattiset välirauhat vuorottelevat ilman selkeää loppua. Tämä “permakriisi” ei vaikuta vain Lähi-itään, vaan heijastuu koko maailmantalouteen, energiamarkkinoihin ja turvallisuuspoliittisiin laskelmiin – myös Euroopassa ja Pohjoismaissa.
Johtopäätös: väärin arvioitu sota ja hallitsemattomat seuraukset
Trump ja Netanyahu lähtivät sotaan Irania vastaan uskoen, että heidän sotilaallinen ylivoimansa riittäisi nopeaan ja näyttävään voittoon. Yhdysvallat on maailman vahvin sotilasvalta, Israel Lähi-idän alueellinen supervalta. Silti he ovat menettäneet otteensa sodan seurauksiin.
Iranin kyky kestää pakotteita, tukahduttaa sisäinen oppositio ja käyttää alueellisia liittolaisiaan – Hamasia, Hizbollahia ja muita – tekee siitä huomattavasti vaikeamman vastustajan kuin mitä Washingtonissa ja Jerusalemissa alun perin ymmärrettiin. Sotilaallinen voima yksin ei ole riittänyt murtamaan järjestelmää, joka on rakennettu juuri tällaisia uhkia varten.
Lähi-idän tulevaisuus näyttää nyt vähemmän siltä “uuden aikakauden” visiolta, jota Trump ja Netanyahu maalasivat, ja enemmän pitkittyneeltä, monitasoiselta kriisiltä, jossa alueelliset ja globaalit intressit kietoutuvat yhteen. Samalla tavalla kuin jalkapallon MM-kisojen kaltaiset suurturnaukset paljastavat, miten Englannin ja Skotlannin pelaajien taustat ja kotiseudut heijastavat laajempia yhteiskunnallisia jännitteitä, myös Lähi-idän kriisi näyttää, kuinka syvälle juurtuneita historialliset, taloudelliset ja ideologiset ristiriidat voivat olla – ja kuinka vaikeaa niitä on ratkaista pelkällä voimankäytöllä.
Ei sisällä instagram post:eja
