Rauhanmuuri venyttää kahden minuutin matkan puolen tunnin kiertoreitiksi Belfastissa

Belfastin länsiosassa kaksi naista, Lily Brannon ja Michelle Bradley, asuvat käytännössä naapuruksina – heidän kotinsa ovat vain parin minuutin kävelymatkan päässä toisistaan. Silti he joutuvat kulkemaan jopa 20–30 minuuttia, koska heidän välissään kohoaa korkea tiiliseinä, niin sanottu rauhanmuuri.

Tämä konkreettinen este erottaa Springfield/Springmartin Roadin varrella sijaitsevat katoliset nationalistialueet ja protestanttiset unionistialueet toisistaan. Samalla se muistuttaa Pohjois-Irlannin pitkästä konfliktihistoriasta ja siitä, miten vaikeaa rajan ylittäminen voi olla – fyysisesti ja henkisesti.

Kaksi naapurustoa, kaksi taustaa – yksi ystävyys

73-vuotias Lily on protestantti ja 46-vuotias Michelle katolilainen. He ovat kasvaneet eri yhteisöissä, eri perinteissä ja eri aikakausina. Lily syntyi ennen Pohjois-Irlannin konfliktin, niin sanottujen Troubles-vuosien, puhkeamista, kun taas Michelle varttui 1980-luvulla, väkivallan ollessa pahimmillaan.

Vaikka he elävät aivan samoilla kaduilla, rauhanmuuri on vuosikymmenten ajan tehnyt heistä käytännössä tuntemattomia toisilleen. Ystävyyden synty ei ole ollut itsestäänselvyys – ensin on täytynyt murtaa ennakkoluulot ja pelot, jotka ovat rakentuneet sukupolvien ajan.

Michelle kuvailee ensimmäistä kohtaamista varautuneeksi, Lily puhuu suoraan epäluulosta. Molempien mielissä eli syvällä ajatus siitä, että rajan toisella puolella asuvat eivät vain ole erilaisia, vaan saattavat jopa vihata heitä.

Pelon juuret: viha ei ollut opittua, vaan kuviteltua

Michelle sanoo, että lapsuudessa ja nuoruudessa suurin tunne ei ollut viha, vaan epävarmuus ja pelko tuntemattomasta.

“Meitä ei koskaan opetettu vihaamaan ketään, mutta pelko oli todellista. Luulimme, että he vihasivat meitä jo ennen kuin olimme edes tavanneet heitä”, hän kertoo.

Tämä pelko ei ollut yksittäistapaus, vaan tyypillinen kokemus monille Belfastin rauhanmuurien molemmilla puolilla kasvaneille. Kun arki, koulut, urheiluseurat ja jopa kaupat ovat jakautuneet yhteisöittäin, toisen ryhmän ihmiset jäävät helposti pelkiksi tarinoiksi ja stereotypioiksi.

Rajat ylittävä projekti yhdisti – taide ja yhteinen tekeminen loivat luottamusta

Lilyn ja Michellen ystävyys ei olisi todennäköisesti koskaan syntynyt ilman järjestelmällistä rauhantyötä. He tapasivat länsi-Belfastissa sijaitsevassa Black Mountain Shared Space -keskuksessa, jossa toimii kansainvälisen International Fund for Ireland (IFI) -rahaston rahoittama rauhanmuurien purkuun keskittyvä ohjelma.

Ohjelman ideana on tuoda rauhanlinjojen eri puolilla asuvat katoliset ja protestantit yhteen keskustelemaan, tekemään yhteisiä aktiviteetteja ja rakentamaan luottamusta vähitellen. Alkuun tapaamiset pidettiin rennon taidepainotteisina: maalausta, käsitöitä ja muuta luovaa tekemistä, joka madalsi kynnystä tutustua.

“Huomasimme nopeasti, että meillä oli paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa”, Michelle muistelee. “Olemme molemmat luovia ihmisiä, ja se yhdisti meitä heti.”

Silti kaikki ei ollut helppoa. Osana niin sanottuja kriittisiä keskusteluja esiin nousivat myös kipeät kysymykset identiteetistä, historiasta ja politiikasta. Lily ja Michelle kertoivat usein olleensa eri mieltä, mutta oppineensa kuuntelemaan toisiaan ja hyväksymään, että toisen kokemukset voivat olla toisenlaiset – ilman että oma identiteetti katoaa.

Yhteinen kieli ja urheilu murtavat rajoja

Yhteistyön myötä Lily on jopa opetellut hieman iirin kieltä, mikä on symbolisesti merkittävää, sillä irlannin kieli ja sen elvytys ovat pitkään olleet erityisesti katolisen yhteisön identiteetin ytimessä. Michelle puolestaan on intohimoinen iirinkielinen ja toimii aktiivisesti GAA-urheiluseurassa (Gaelic Athletic Association), joka on perinteisesti mielletty katoliseksi ja nationalistiseksi instituutioksi.

Ystävyys ei jää pelkästään projektiin – Lily on vieraillut Michellen GAA-seuralla ja tutustunut näin kulttuuriin, joka aikaisemmin olisi voinut tuntua etäiseltä tai jopa uhkaavalta. Käytännössä he elävät yhä rauhanmuurin varjossa, mutta henkinen muuri on alkanut murentua.

Michelle kuvailee konkreettista välimatkaa yhä järjettömäksi: “On hullua, että asumme rauhanmuurin vastakkaisilla puolilla ja ilman tätä hanketta ja IFI:n rahoitusta emme olisi koskaan tavanneet. Nyt pidämme itseämme ystävinä.”

Rauhanmuurit Pohjois-Irlannissa – yli 20 mailia näkyvää jakolinjaa

Pohjois-Irlannissa rakennettiin vuosikymmenten aikana yli 20 mailia niin sanottuja rauhanmuureja eli rauhanlinjoja. Ne oli tarkoitettu erottamaan toisiaan vihamieliset yhteisöt ja vähentämään väkivaltaa, mutta samalla ne sementoivat jakolinjoja kaupunkien ja ihmisten arkeen.

Tuoreiden oikeusministeriön lukujen mukaan Pohjois-Irlannissa on edelleen 39 rauhanmuuria. Vuonna 2010, kun vastuu asiasta siirtyi nykyiselle viranomaiselle, muureja oli 59. Osa niistä on sittemmin purettu, madallettu tai suunniteltu uudelleen, mutta keskeisillä alueilla, kuten Springfield Roadin ympäristössä, ne ovat yhä osa maisemaa.

Muureja on pitkään pidetty sekä turvana että esteenä: ne vähensivät väkivaltatilanteita, mutta samalla estivät luonnollisen vuorovaikutuksen ja vahvistivat “me vastaan he” -ajattelua. Yksittäisten ystävyyksien, kuten Lilyn ja Michellen, taustalla onkin laajempi tavoite – rakentaa yhteiskuntaa, jossa turvamuurien tarve katoaa vähitellen.

International Fund for Ireland – 40 vuotta rauhantyötä

International Fund for Ireland (IFI), jonka rahoituksella Lilyn ja Michellen tapaamiset mahdollistava ohjelma toimii, juhlii 40-vuotista taivaltaan. Rahasto perustettiin vuonna 1986 Ison-Britannian ja Irlannin hallitusten aloitteesta tukemaan rauhaa ja sovintoa Pohjois-Irlannissa sekä raja-alueilla.

IFI on kerännyt noin 780 miljoonaa puntaa rauhanhankkeisiin. Rahaa on tullut muun muassa Yhdysvalloista, Euroopan unionilta, Kanadasta, Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Vuosikymmenten aikana varoilla on tuettu lukuisia yhteisöhankkeita, kulttuuriprojekteja, urheiluseuroja ja yrityksiä – kaikkia yhdistää tavoite vähentää jännitteitä ja lisätä yhteisöjen välistä luottamusta.

IFI:n puheenjohtaja Shona McCarthy korostaa, että hiljaiset rauhantekijät ovat työn ytimessä. He voivat olla taiteilijoita, urheiluohjaajia, pienyrittäjiä tai vapaaehtoisia, jotka eivät välttämättä kutsu itseään rauhanrakentajiksi, mutta joiden arjen työ tukee sosiaalista eheyttä ja yhteiselon normalisoitumista.

McCarthyn mukaan rahaston työ jatkuu 40-vuotisjuhlan jälkeenkin, sillä vaikka aseellinen väkivalta on suurelta osin päättynyt, henkiset ja sosiaaliset muurit eivät kaadu yhdessä yössä.

Rauhanmuurit ja urheilu – yhteisiä sävyjä myös raskaan sarjan nyrkkeilyssä

Lilyn ja Michellen tarina osoittaa, miten tärkeää on rakentaa siltoja yhteisöjen välille arjen tasolla – taiteen, kielen ja urheilun kautta. Sama teema näkyy myös kansainvälisessä urheilussa, jossa taustat, kielet ja identiteetit kohtaavat yhteisen intohimon äärellä.

Hyvä esimerkki tästä on raskaan sarjan nyrkkeily, jossa urheilijat nousevat kehässä yli ennakkoluulojen ja odotusten. Daniel Dubois’n tarina epäilijät hiljentäneenä raskaan sarjan mestarina ja hänen uransa uusi luku muistuttavat, kuinka yksilö voi murtaa hänelle asetettuja rajoja – aivan kuten Belfastin rauhanmuurien varjoissa syntyvät ystävyydet murtavat näkymättömiä rajoja yhteisöjen välillä.

Lopulta kysymys on samasta perusasiasta: uskalletaanko astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle, kohdata toinen ihminen ihmisenä ja nähdä muurin sijaan mahdollisuus yhteyteen.

Ei sisällä instagram post:eja