Michael Fassbender pohtii: verkossa on yhä vaikeampi tietää, mihin voi luottaa

Mitä tapahtuu, jos toisen ihmisen esittäminen muuttuu koko elämäksi? Tämä kysymys on monen suurimman vakoiludraaman ytimessä – Slow Horsesista Black Dovesiin – ja juuri siihen pureutuu tavallista syvemmin Paramount+ -jännärisarja The Agency.

Toiselle tuotantokaudelle palaava sarja seuraa CIA:n agentteja, jotka elävät syvän peitehenkilöllisyyden alla. Tarina ei keskity vain vakoojatyön konkreettisiin vaaratilanteisiin, vaan myös siihen, millaisen psykologisen hinnan vuosia jatkunut valhe ja kaksoiselämä ihmiselle aiheuttavat.

Syväpeite-elämää ja murenevaa moraalia

The Agency perustuu arvostettuun ranskalaiseen draamaan The Bureau, ja sen pääosissa nähdään Michael Fassbender, Richard Gere ja Katherine Waterston. Sarjan vetovoima ei sen näyttelijöiden mukaan synny räjähdyksistä tai teknisistä vakoiluvälineistä, vaan moraalisista kompromisseista, joita valheiden varaan rakennettu elämä pakottaa tekemään.

Fassbenderin mukaan sarja erottuu muista, koska se nojaa enemmän John le Carrén perinteeseen: eristäytyneisyyteen, yksinäisyyteen ja vakoilumaailman karuun todellisuuteen.

Hän näyttelee Martiania, veteraani-CIA-agenttia, jonka pitkät vuodet peiteoperaatioissa ovat jättäneet syvät jäljet. Ensimmäisen kauden katsojat ja kriitikot jakautuivat: osa kiitti sarjan älykkyyttä ja realismia, osa koki rauhallisen tempon raskaaksi.

The New York Times kuvaili sarjaa teokseksi, joka antaa katsojalle todellisen maistiaisen siitä, millaista on rakastaa valehtelijaa – Martianin todellisia motiiveja on vaikea tulkita, eikä ole koskaan täysin selvää, missä kulkee pelin ja aidon haavoittuvuuden raja. The Guardian puolestaan kritisoi sarjaa hitaaksi ja verkkaiseksi, ikään kuin se kulkisi juuri rauhoitetun potilaan vauhdilla.

Fassbender näkee tämän nimenomaan vahvuutena: ensimmäinen kausi on tietoinen ”slow burn”, jossa henkilöt ja juonilangat kietoutuvat toisiinsa vähitellen. Todellisessa vakoilumaailmassa jännite syntyy usein hiljaisesta ahdistuksesta, jatkuvasta varuillaanolosta ja siitä, että panokset ovat koko ajan valtavat – ei taukoamattomista toimintakohtauksista. Toisella kaudella toimintaa on enemmän, mutta keskiössä pysyvät silti ihmiset ja heidän sisäinen ristiriitansa.

Vakoilijoiden inhimillinen hinta

Saksan ja Irlannin kansalaisuuden omaava Fassbender uskoo, että vakoilusarjojen pysyvä vetovoima syntyy ihmiskuvasta: katsojia kiehtoo, millaisia persoonia tähän työhön päätyy – ja millaisiksi he muuttuvat pitkän uran jälkeen.

Martian oli nuorena idealistinen ja toiveikas, mutta vuosien aikana hänen moraalikompassinsa on kulunut. Teot, joita hän joutuu tekemään, sekä uhraukset, joita työ vaatii, muovaavat hänet lähes tunnistamattomaksi. Sarjassa nähdään rinnakkain aloittelevia agentteja ja Martian kaltaisia konkareita, jolloin ajan ja valheiden kerrostumat korostuvat.

Katherine Waterston näyttelee Naomia, CIA:n operatiivista upseeria ja Martianin entistä käsittelijää. Hänen mukaansa The Agency heijastaa laajempaa kysymystä totuudesta ja luottamuksesta myös tavallisessa arjessa – ei vain tiedustelumaailmassa.

”Elämme suossa, jossa jopa aidolta tuntuvaan on suhtauduttava epäluuloisesti”, Waterston kuvaa nykyistä informaatioympäristöä.

Totuus, luottamus ja tekoälyn aikakausi

Waterstonin mielestä kysymys siitä, mihin voi luottaa, on entistä polttavampi, kun tekoäly sulautuu yhä tiiviimmin jokapäiväiseen elämään. Hänen näkemyksensä on synkkä: tekoäly ei välttämättä lupaa hyvää yhteiskunnalle, ja pahimmat seuraukset ovat hänen mukaansa vasta edessä.

Hän korostaa myös sääntelyn tarvetta. Lähes kaikki muu, mitä kulutamme, on jollakin tavalla säänneltyä – miksi tekoäly olisi poikkeus ja saisi toimia kuin villissä lännessä? Waterstonin mukaan teknologian ei tarvitse olla kaikkien käsissä tehdäkseen suuria ja hyviä asioita, mutta se vaatii selkeät pelisäännöt.

Fassbender on samoilla linjoilla. Hän uskoo, että tekoäly voi väärissä käsissä aiheuttaa tuhoisia seurauksia, ja pelottavinta on, ettei edes kehittäjillä ole täydellistä käsitystä sen todellisesta potentiaalista. Samalla hän näkee, että valeuutisten, manipuloidun sisällön ja kehittyvän tekoälyn yhdistelmä tekee The Agencyn teemoista ajankohtaisempia kuin koskaan.

”Luottamuksen luonne on muuttunut – ihmisten eteen tuodaan jatkuvasti valtava määrä tarinoita ja teorioita, ja on yhä vaikeampi erottaa, mikä niistä on totta ja mikä ei”, Fassbender sanoo.

Misinformaatio iskee myös näyttelijöihin

Fassbender myöntää, että myös hän on mennyt harhaan verkossa kiertävän misinformaation vuoksi. Usein tilanteen huomaa hänen puolisonsa, Oscar-palkittu näyttelijä Alicia Vikander.

”Saatan sanoa Alicialle: ’Näitsä, että tällainen juttu tapahtui?’ Ja Alicia kysyy heti, mistä lähteestä tieto on. Sitten huomaan itse tekeväni taustatyötä ja faktantarkistusta”, Fassbender kertoo.

Hänen kokemuksensa heijastelee monen katsojan arkea: uutisvirran, someklippien ja tekoälyllä tuotetun sisällön keskellä luotettavan tiedon tunnistaminen vaatii entistä enemmän kriittistä ajattelua. Sama epävarmuus, joka leimaa vakoilijan arkea The Agencyssä, on siirtynyt tavallisten ihmisten verkkokäyttäytymiseen.

Työn ja yksityiselämän tasapaino – näyttelijänä vs. vakoojana

Vaikka Fassbender ja Waterston saavat työssään esittää vakoojia, he muistuttavat, että näyttelijän todellisuus on huomattavasti kevyempi kuin oikean tiedustelu-upseerin. Silti haasteita riittää. Fassbenderin suurin pulma on työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen.

”Työpäivät ovat pitkiä. Olen kiitollinen, että saan tehdä työtä, jota rakastan, mutta samalla mietin jatkuvasti, miten löydän tarpeeksi aikaa perheelle”, hän sanoo.

Waterston kokee puolestaan, että näyttelijän työssä haastavinta on usein se, kun töitä ei ole – ei se, kun projekti on raskas. Hän ärsyyntyy ajatuksesta, että rooli tuntuisi arvokkaammalta, jos näyttelijä kertoo sen olleen mahdottoman vaikea tai että hahmosta oli vaikea irrottautua. Todellisuus on usein arkisempi, vaikkakin henkisesti kuluttava.

Olisivatko he hyviä vakoojia?

Kysyttäessä, tekisivätkö Fassbender ja Waterston hyviä vakoojia tosielämässä, vastaus on yksiselitteinen.

”Olisimme kamalia”, Waterston nauraa ja kertoo, että koko näyttelijäkaarti on päätynyt samaan johtopäätökseen. Fassbender on samaa mieltä: hänestä tuntuu, että henkilökohtaiset uhraukset olisivat liian suuria. Aidon, tasapainoisen ihmissuhteen ylläpito olisi lähes mahdotonta, jos todellista minäänsä pitäisi jatkuvasti kätkeä.

Roolia varten Fassbender perehtyi niin sanottuihin ”legendoihin” – syväpeiteagentteihin, jotka elävät täysin rakennettujen henkilöllisyyksien varassa. Se, mikä häntä eniten yllätti, oli, miten kokonaisvaltaisesti tällainen elämä kuluttaa ihmistä. Kun legenda on kerran luotu, siitä ei koskaan pääse täysin eroon – oma persoonallisuus alkaa liukua taka-alalle ja sekoittua roolihahmoon.

The Agency ja luottamuksen kriisi kulttuurissa

The Agencyn toinen kausi saapuu Paramount+-palveluun 21. kesäkuuta. Sarja sijoittuu maailmaan, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää – ja jossa kysymys luottamuksesta on sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen. Katsojalle se tarjoaa paitsi jännitystä myös peilin, jonka kautta voi pohtia omaa suhdettaan totuuteen digiajassa.

Samankaltaisia teemoja – identiteettiä, perhesuhteita ja yhteisiä kokemuksia – voi nähdä myös urheilun ja suurten tapahtumien kautta. Esimerkiksi ensimmäiset MM-kisat yhdessä lapsen kanssa voivat muodostua sukupolvia yhdistäväksi futistaikaksi, jossa jaetut hetket ja luottamus toiseen ihmiseen ovat kaiken ytimessä – toisin kuin The Agencyn maailmassa, jossa luottamus on jatkuvasti koetuksella.

Ei sisällä instagram post:eja