Olin paikan päällä, kun Maradonan ”Jumalan käsi” pysäytti maailman – ja toinen maali vei hengen
En edes ollut tarkoitus olla siellä.
Olin 17-vuotias, en ollut koskaan käynyt jalkapallo-ottelussa enkä varsinaisesti edes pitänyt lajista. Silti tuona iltapäivänä astelin sisään Mexico Cityn legendaariselle Azteca-stadionille katsomaan Argentiinan ja Englannin välistä MM-puolivälierää – ja todistamaan jotakin, jonka merkityksen ymmärsin täysin vasta vuosia myöhemmin.
Sattumalta liput historian otteluun
Sinä aamuna meillä ei ollut mitään suunnitelmia. Sitten puhelin soi. Eräällä isäni ystävällä oli kaksi käyttämättä jäänyttä lippua. Haluaisimmeko äitini kanssa ne?
Isäni epäröi. Falklandin sodan päättymisestä oli alle viisi vuotta, ja hän pelkäsi, että argentiinalaisten ja englantilaisten kannattajien väliset jännitteet purkautuisivat katsomossa.
Äitini ei epäröinyt hetkeäkään. Kyseessä oli jalkapallon MM-kisat – mahdollisuus, joka tulisi vastaan vain kerran elämässä. Hän ei aikonut antaa tyttärensä jäädä siitä paitsi.
Jännitys alkoi heti, kun lähdimme ylittämään kaupunkia kohti stadionia. Autojen ikkunoista roikkui lippuja, ja tuntemattomat huusivat kannatuslauluja liikenteen yli.
Liityin heti joukkoon ja huusin muiden mukana: ”¡Viva México!”, vaikka oma maajoukkueemme oli jo pudonnut kisoista. Jalkapallo ei ollut minulle tärkeää – hetkeen kuuluminen oli.
Azteca – enemmän kuin vain stadion
Kohdellessani ottelua enemmän juhlana kuin urheilutapahtumana pukeuduin näyttävästi, laitoin liikaa meikkiä ja kuvittelin katsomon täyttyvän komeista ulkomaisista kannattajista enemmän kuin jalkapallolegendoista. Äitini kohotti kulmakarvaansa, mutta antoi asian olla.
Aztecalle saapuessamme mittakaava oli pysäyttävä. Meteli, värit, tunne siitä, että koko maailma oli kerääntynyt yhteen paikkaan. Ympärillämme istui faneja kaikkialta: he lauloivat, nauroivat, olivat pukeutuneet naamiaisasuihin ja maalanneet kasvonsa kirkkailla väreillä. Ajattelin enemmän hetken ainutlaatuisuutta kuin itse peliä.
Kun ottelu alkoi, en juuri seurannut, mitä kentällä tapahtui. Olin liian uppoutunut meksikolaiseen aaltoon – tai la olaan – ja katsomon rytmiin. Itse peli tuntui kaukaiselta, melkein toissijaiselta.
Hetki, josta puhuttaisiin vielä 40 vuotta myöhemmin
Yhtäkkiä kaikki nousivat seisomaan. Ensin kuului riemua, sitten hämmennystä, väittelyä, ja meteli paisui eri suuntiin.
Tuo hetki jäisi elämään jalkapallohistoriassa vuosikymmeniksi.
Pallo leijui Englannin rangaistusalueen yllä. Argentiinan tähti Diego Maradona ponnahti ilmaan yhtä aikaa englantilaismaalivahdin Peter Shiltonin kanssa, joka yritti nyrkkeillä pallon pois. Sen sijaan pallo kimposi Maradonasta ja ylitti maaliviivan.
Näytti siltä, että hän oli puskenut pallon maaliin – ja juuri siinä hetkessä jokin minussa muuttui. Yhtäkkiä itse jalkapallo alkoi merkitä.
Ympärilläni ihmiset alkoivat kyseenalaistaa, oliko maali pätevä. Oliko hän todella puskenut pallon sisään vai – oliko se sittenkin hänen kätensä, joka ohjasi pallon verkkoon? Englannin kannattajien protestit kaikuivat selvästi.
Käännyin vieressäni istuvan miehen puoleen hämmentyneenä ja kysyin: ”¿Por qué tanto alboroto?” – mitä oikein tapahtui? Hän selitti, että Maradona oli lyönyt pallon kädellään maaliin, mutta erotuomari ei nähnyt rikkeen, ja hyväksyi osuman.
Olin ymmälläni, enkä sillä hetkellä osannut kuvitellakaan, että siitä tulisi yksi urheiluhistorian kuuluisimmista ja kiistellyimmistä tilanteista.
Vähitellen koko maailma oppi tuntemaan sen nimellä ”Jumalan käsi” – nimityksen, jonka Maradona itse lanseerasi sanoessaan: ”Maali syntyi vähän päälläni ja vähän Jumalan kädellä.”
Toinen maali, joka selitti koko jalkapallon
Keskustelu katsomossa oli niin kiivasta, että neljä minuuttia myöhemmin olimme vähällä missata seuraavan maalin – joka omassa muistossani on lopulta paljon suurempi kuin ”Jumalan käsi”.
Kun ajattelen tuota päivää ja sitä, että olin yksi kymmenistä tuhansista Aztecalla, mieleeni ei ensimmäisenä nouse käsimaali, vaan Maradonan toinen osuma. Toisin kuin ensimmäisen maalin kohdalla, stadion hiljeni, kun hän lähti kuljettamaan palloa.
Hän otti pallon haltuun omalla kenttäpuoliskollaan, pyörähti irti kahden englantilaispelaajan paineesta ja lähti etenemään. Näimme, kuinka hän pujotteli puolustajien välistä, väisteli liukutaklauksia, kiihdytti kohti rangaistusaluetta – ja lopulta: pam. Pallo oli verkossa.
Stadion räjähti.
Muistan ajatelleeni: ”Tämän takia ihmiset rakastavat jalkapalloa – nyt ymmärrän.”
Katsoin ympärilleni hämmästyneenä: toista maalia juhlivat kaikki, jopa osa lähistöllä istuneista englantilaisista kannattajista. Se oli niin kaunis, niin uskomaton suoritus, että kilpailuasetelma unohtui hetkeksi.
Aztecan varjot ja Meksikon ylpeys
Ottelu päättyi Argentiinan 2–1-voittoon, josta tuli sittemmin yksi MM-historian tunnetuimmista tuloksista. Kun äitini ja minä lähdimme stadionilta kohti autoa, mieleeni ei silti jäänyt ensisijaisesti peli, vaan tunne siitä, että olin ollut Aztecalla – paikassa, joka oli paljon enemmän kuin vain jalkapallopyhättö.
Vuoden 1985 maanjäristyksen muistot olivat tuolloin vielä tuoreita. Olin nähnyt, kuinka Mexico Cityn kokonaisia kortteleita sortui, miten ilma tuoksui viikkoja pölyltä ja menetykseltä ja miten koko kaupunki näytti pidättävän hengitystään. Tiesin, että Azteca oli ollut yksi niistä paikoista, joihin katastrofin uhrit hakeutuivat suojaan ja toivoon.
Siksi siellä oleminen tuntui syvästi liikuttavalta, melkein juhlalliselta – ja silti stadionin ulkopuolella tunnelma muuttui jälleen eläväksi ja iloiseksi.
Kävellessämme äidin kanssa söimme tacot ja chilillä ja limellä maustetut hedelmät katukojuista. Tunsimme valtavaa ylpeyttä siitä, että olimme meksikolaisia. Nauroimme, miten elimme todeksi kaikki stereotypiat – sombrerot, kirkkaat värit, liioitellun ilon – ja miten me isäntämaana tarjosimme maailmalle lämpöä, naurua ja anteliaisuutta.
Jopa kisamaskotti, sombreroa kantava chilipaprika, kuvasi täydellisesti tuota henkeä: rohkea, leikkisä ja erehtymättömän meksikolainen.
Jälkikaikuja – ”Jumalan käsi” ja katoamaton muisto
Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin todella, kuinka poikkeuksellinen hetki oli se, jota olin ollut todistamassa. Jalkapallosta ei koskaan tullut minulle intohimoa, vaikka näin läheltä yhden MM-historian kuuluisimmista otteluista. Mutta tuo iltapäivä Aztecalla, ja erityisesti se toinen maali, on jäänyt mieleeni pysyvästi.
Kyllä, ensimmäinen maali oli kiistanalainen ja herätti raivoa – ei vain katsomossa sinä päivänä, vaan Englannissa ja ympäri maailmaa vuosikymmenten ajan. Kun myöhemmin elin ja työskentelin Argentiinassa, ihmiset palasivat jatkuvasti ”Jumalan käteen”. Argentiinalaiset ystäväni muistivat aina mainita tuon hetken englantilaisille kollegoilleni, usein ilkikurinen hymy kasvoillaan.
Mutta jos keskitymme vain käsimaaliin, unohdamme helposti, kuinka uskomaton se toinen osuma oli. Jos en olisi nähnyt sitä omin silmin, sitä olisi melkein vaikea uskoa todeksi.
Henkilökohtaisesti olen paljon halukkaampi kehuskelemaan sillä toisella maalilla – sillä hetkellä, jolloin ymmärsin, miksi jalkapallo voi merkitä niin paljon niin monille.
Kun urheilu, tunne ja tragedia kietoutuvat yhteen
Maradonan ”Jumalan käsi” on jäänyt elämään paitsi jalkapallohistoriana, myös esimerkkinä siitä, miten urheilu, politiikka ja kansalliset tunteet sekoittuvat. Falklandin sodan varjo, Argentiinan ja Englannin välinen jännite sekä Meksikon omat haavat maanjäristyksen jäljiltä loivat taustan, jossa yksi kiistanalainen maali sai lähes myyttiset mittasuhteet.
Samanlaisia tunteita, kansainvälistä huomiota ja traagisia sävyjä nähdään myös nykypäivän uutisissa. Esimerkiksi tapauksessa, jossa lunnaiskirje väittää Nancy Guthrien kuolleen sieppauksen jälkeen, yhdistyvät tunnekuohut, median kiinnostus ja pitkäkestoinen tutkinta tavalla, joka muistuttaa siitä, miten tietyistä hetkistä tulee koko maailmaa puhuttavia käännekohtia.
Olipa kyse legendaarisesta käsimaalista tai traagisesta rikostapauksesta, jotkin tarinat ylittävät lajinsa tai aiheensa rajat. Ne muuttuvat osaksi yhteistä muistiamme – hetkiä, joista puhutaan vielä 40 vuoden päästäkin.
Ei sisällä instagram post:eja
