Tuchelin ja Southgaten Englanti – keskeiset erot pelitavassa ja valmennusfilosofiassa
Thomas Tuchel nimitettiin Englannin maajoukkueen päävalmentajaksi lokakuussa 2024, ja hän astui virallisesti tehtävään tammikuussa 2025. Heti avausottelussa MM-kisoissa – 4–2-voitto Kroatiasta – oli nähtävissä, kuinka selvästi Tuchelin Englanti poikkeaa Gareth Southgaten aikakaudesta.
Southgate nosti Englannin vuosien aikana takaisin arvokisojen huipulle. Hänen johdollaan Englanti eteni EM-finaaliin sekä vuonna 2021 että 2024 ja vakiinnutti asemansa turnausjoukkueena, joka pystyy etenemään pitkälle. Silti monille kannattajille tulosten lisäksi myös pelityylillä on suuri merkitys.
Tässä analyysissä tarkastelemme, miten Tuchelin ja Southgaten Englannin joukkueet eroavat toisistaan taktiikoiden, pelaajavalintojen ja riskinhallinnan näkökulmasta.
Pelaajavalinnat: järjestelmä ensin vai tähdet ensin?
Yksi näkyvimmistä muutoksista Tuchelin alaisuudessa on ollut rohkeus jättää suuria tähtinimiä kokonaan ulos MM-kisajoukkueesta. Siinä missä Southgate pyrki usein mahduttamaan mahdollisimman monta huippuyksilöä kokoonpanoonsa, Tuchel on lähtenyt liikkeelle selkeästä pelijärjestelmästä ja roolituksesta.
EM-kisoissa 2024 Southgaten Englanti pelasi ajoittain niin, että Phil Foden oli vasemmalla laidalla, Cole Palmer hyökkäävänä keskikenttänä ja Trent Alexander-Arnold puolustavana keskikenttänä. Tuchel puolestaan jätti kaikki nämä kolme nimeä kokonaan ulos MM-kisaryhmästään.
Taustalla on selkeä filosofinen ero. Tuchel rakentaa ensin järjestelmän ja taktiikan, ja valitsee vasta sen jälkeen pelaajat, jotka parhaiten sopivat haluttuihin rooleihin – nimestä ja statuksesta riippumatta. Siksi esimerkiksi Morgan Rogers valittiin kymppipaikalle Fodenin ja Palmerin sijaan, sillä hän sopii paremmin Tuchelin vaatimaan profiiliin.
Southgate puolestaan lähti usein liikkeelle parhaista yksilöistä ja rakensi järjestelmän heidän ympärilleen. Tämä toi mukanaan ajoittaisia kompromisseja, kun pelaajia asetettiin rooleihin, jotka eivät olleet heille luontaisin mahdollinen. Se näkyi myös kokoonpanomuutoksina ja järjestelmän vaihteluina kesken turnausten.
Molemmilla lähestymistavoilla on omat etunsa: pelaajakeskeinen malli voi tuoda yksilöllistä loistoa ja yllätyksellisyyttä, kun taas järjestelmäkeskeinen malli voi luoda selkeämmän kollektiivisen identiteetin ja tasapainon.
Yksilöbriljanssi vs. kollektiivinen koneisto
Southgaten Englanti nojasi usein siihen, että kentällä oli useita pelin ratkaisemaan kykeneviä yksilöitä. Hän antoi pelaajilleen vapautta ratkaista ongelmia pelin edetessä, ilman että jokainen ratkaisumalli oli ennalta käsikirjoitettu.
Tämä näkyi esimerkiksi EM-kisojen huippuhetkissä: Jude Bellinghamin pyörähdyssaksipotku Slovakiaa vastaan tai Cole Palmerin kaukolaukaus Espanjaa vastaan olivat tilanteita, joissa yksilötaidot ratkaisivat ottelun kulun.
Myös EM 2024 -finaalin tasoitusmaali kuvastaa Southgaten aikakauden ajattelua. Bukayo Saka haastoi kahden pelaajan välistä ja löysi syötöllään Bellinghamin rangaistusalueelta. Bellingham jatkoi pallon taitavasti tasapainon pettäessäkin Cole Palmerille boksin reunalle, ja Palmer viimeisteli tyylikkäästi – juuri sellainen paikka, jossa hän on parhaimmillaan. Ratkaisu syntyi profiloitujen yksilöiden vaistonvaraisesta yhteistyöstä.
Tuchelin Englannissa yksilöbriljanssia ei ole kokonaan häivytetty, mutta se on vahvemmin sidottu ennalta harjoiteltuihin kuvioihin. Bellinghamin upea maali Kroatiaa vastaan MM-avauksessa oli esimerkki tästä: kyse ei ollut pelkästä improvisaatiosta, vaan huolellisesti harjoitellusta hyökkäyskuviosta, jossa samat liikkeet toimisivat teoriassa myös esimerkiksi Morgan Rogersin pelatessa samassa roolissa.
Ilman Alexander-Arnoldin syöttövalikoimaa, Fodenin kaukolaukauksia ja Palmerin luovuutta Englannilla on paperilla hieman vähemmän yksilöitä, jotka voivat yksin ratkaista ottelun. Tuchel kuitenkin luottaa siihen, että oikein valittu ja yhteen hiottu kollektiivi tuottaa lopulta parempaa kokonaislaatua ja tasapainoa.
Tuchelin pelimalli: pelin kiihdyttäminen keskialueella
Tuchelin apuvalmentaja Anthony Barry kuvaili jo marraskuussa Englannin uutta pelimallia ja näkemystä modernista jalkapallosta. Hänen mukaansa nykyisessä pelissä suurin haaste ja samalla mahdollisuus sijaitsee keskikentän niin sanotussa ”24 metrin” vyöhykkeessä – keskialueella, jossa monet joukkueet ovat jumittuneet hitaaseen pallon liikutteluun.
Barry korosti, että vaikka valmentaja voi hakea emotionaalisia voittoja pelaamalla rohkeasti alhaalta tai prässäämällä ylhäältä, todellinen etu syntyy siitä, miten joukkue kykenee kiihdyttämään peliä keskialueen läpi. Vastustajat ovat yhä paremmin valmistautuneita eri blokkimuotoihin, ja siksi ennalta suunnitellut ratkaisut ovat yhä tärkeämpiä.
Kroatia-ottelu tarjosi tästä selkeän esimerkin. Jordan Pickfordilla oli peräti 72 kosketusta, kun Englanti pelasi tarkoituksella palloa taakse houkutellakseen Kroatian prässäämään ylempää. Kun kroatialaiset astuivat ylös, Englanti pyrki nopeasti pelaamaan eteenpäin juoksuihin linjan taakse.
Usein tämä tarkoitti sitä, että Harry Kane putosi keskikentän ja hyökkäyksen väliin tilaan, jonka Declan Rice oli jättänyt siirtyessään hieman leveämmälle vasemmalle. Kanella oli tällöin aikaa kääntyä ja etsiä Bellinghamin, Anthony Gordonin tai Noni Madueken juoksuja selustaan. Liikkeet olivat toistuvia ja automatisoituja – osa selkeästi harjoiteltua pelimallia.
Southgaten lähestymistapa: hitaampi rakentelu ja riskien minimointi
Southgaten Englanti rakensi peliä perinteisemmin ja maltillisemmin. Joukkue eteni kentällä lyhytsyöttöpelillä, pyrki pitämään palloa ja nousemaan yhtenäisenä blokkinä ylös. Tavoitteena oli kontrolloida ottelua ja murtaa vastustajan matala blokki vasta sen jälkeen, kun heidät oli painettu syvälle omalle alueelleen.
Tämä lähestymistapa toimi hyvin joukkueita vastaan, jotka antoivat Englannille pallonhallinnan eivätkä halunneet prässätä korkealta. Kuitenkin jalkapallon kehittyessä myös vastustajien puolustuspelistä tuli entistä monipuolisempaa: rohkeammat keskiblokit, ajoittainen korkea prässi ja miesvartioinnin lisääntyminen tekivät hitaasta rakentelusta haavoittuvampaa.
Southgaten filosofian ytimessä oli riskien minimointi. Hänen joukkueensa harvoin hakeutuivat avoimiin, päästä päähän virtaaviin otteluihin, koska se olisi lisännyt pallonmenetysten ja vastaiskujen riskiä. Pitämällä pelin tiukkana ja kontrolloituna Southgate luotti siihen, että Englannin laatu ratkaisisi lopulta pienissä marginaaleissa.
Kritiikkiä tuli kuitenkin siitä, että johtoasemassa Englanti saattoi vetäytyä liikaa suojelemaan etumatkaa sen sijaan, että olisi pyrkinyt kasvattamaan johtoaan – Euro 2020 -finaali on tästä monelle ikimuistoinen esimerkki.
Tuchelin riskinotto ja suunnitellut ratkaisumallit
Tuchelin Englanti suhtautuu riskiin selvästi rohkeammin. Korkeampi pelin tempo, nopeammat siirtymät ja pyrkimys iskeä vastustajan keskiblokin selustaan luovat tilanteita, joissa Englanti näyttää vaarallisemmalta, mutta samalla haavoittuvammalta puolustussuuntaan.
Kun Southgate luotti pelaajien intuitioon taktisten ongelmien ratkaisussa, Tuchel tarjoaa heille ennalta määrättyjä kuvioita ja roolitettuja liikeratoja. Kroatiaa vastaan tämä näkyi esimerkiksi siinä, kuinka Declan Rice liikkui leveälle vasemmalle, jättäen keskialueen tilan Kanen ja Elliot Andersonin pudottautumiselle. Jude Bellingham puolestaan nousi viimeiselle linjalle uhkaamaan selustaa.
Nämä liikkeet olivat automaattisia ja tarkoitettu hämärtämään Kroatian prässiä. Kun vastustaja nosti linjojaan, Englanti pyrki nopeasti pelaamaan palloja Bellinghamin, Gordonin tai Madueken juoksuihin. Pelaajat oli valittu nimenomaan siksi, että he soveltuvat tällaisiin valmiiksi suunniteltuihin ratkaisumalleihin.
Southgaten mallissa samanlaisessa keskiblokkitilanteessa Alexander-Arnold ja Kobbie Mainoo olisivat voineet keksiä useita erilaisia tapoja murtaa linjoja – välillä nerokkaita, välillä vähemmän toimivia. Tämä teki Englannista vaikeammin ennustettavan, mutta myös alttiimman jäämään jumiin hyvin valmistautuneita vastustajia vastaan.
Tuchelin lähestymistapa tekee Englannin hyökkäyspelaamisesta suunnitelmallisempaa ja toistettavampaa, mutta myös analysoitavampaa tulevia vastustajia varten. Seuraavat joukkueet eivät tule yllättymään samoista rotaatioista, joten Tuchelin haasteena on jatkuva pelimallin kehittäminen ja muuntelu.
Hyökkäysmuodot: hidas kontrolli vs. nopea, korkean riskin eteneminen
Southgaten Englanti rakensi hyökkäyksiään usein niin, että joukkue eteni vaiheittain ja siirtyi vastustajan kolmannekselle vasta, kun suurin osa joukkueesta oli ehtinyt ylös. Tavoitteena oli pitää pallonhallinta ja kontrolloida rytmiä sekä estää vaaralliset vastaiskut.
Tuchelin Englannissa hyökkäykset näyttävät usein erilaisilta. Rakenteluvaihetta käytetään houkuttelemaan vastustajan keskikenttä ja hyökkääjät ylemmäs, jonka jälkeen pallo pelataan nopeasti eteenpäin hyökkääjille, joilla on edessään enemmän tilaa ja vähemmän puolustajia. Tämä ”korkean riskin, korkean tuoton” -ajattelu voi tuottaa näyttäviä maalipaikkoja, mutta samalla se altistaa joukkueen nopeille käännöksille, jos syötöt epäonnistuvat.
Kannattajien näkökulmasta Tuchelin Englanti on viihdyttävämpi ja dynaamisempi, mutta myös hermoja koettelevampi. Puolustuksellisesti joukkue näyttää hauraammalta kuin Southgaten aikana, mutta monet ovat valmiita hyväksymään tämän, jos vastineeksi nähdään hyökkäävämpää ja rohkeampaa jalkapalloa.
Joukkue valmentajansa peilinä
Valmennusmaailmassa toistellaan usein ajatusta, että joukkue heijastaa päävalmentajansa persoonaa ja filosofiaa. Southgate toi Englannille vakautta, kurinalaisuutta ja harkittua pragmatismia. Hän vähensi vaihtelua, piti ottelut usein vähämaalisina ja luotti siihen, että laatu näkyy lopulta pienissä marginaaleissa.
Tuchel tuo mukanaan suuremman riskinoton, nopeamman pelin ja vahvemmin järjestelmäkeskeisen ajattelun. Hänen Englannissaan vaihtopelaajat ovat usein samantyyppisiä profiileja kuin ne, joita he korvaavat – ajatuksena pitää järjestelmä ja pelimalli muuttumattomina, vaikka henkilöt vaihtuvat.
Tämä ero näkyy myös siinä, miten Englannin otteita arvioidaan. Southgaten kohdalla kritiikki kohdistui usein liialliseen varovaisuuteen ja luovuuden tukahduttamiseen. Tuchelin kohdalla keskustelu pyörii enemmän puolustuksen haavoittuvuuden ja riskitason ympärillä – mutta samalla moni kokee, että Englanti on pitkästä aikaa sekä tuloksellisesti kilpailukykyinen että pelillisesti viihdyttävä.
Englanti tulevaisuudessa: tasapainon etsiminen riskin ja kontrollin välillä
Englannin haaste Tuchelin aikakaudella on löytää optimaalinen tasapaino rohkean hyökkäyspelin ja riittävän puolustusvarmuuden välille. Kroatiaa vastaan nähty 4–2-voitto osoitti, että hyökkäyspää toimii ja pelimalli synnyttää laadukkaita maalipaikkoja, mutta myös sen, että puolustuspäässä on vielä kiristettävää.
Taktisesti Englanti on nyt lähempänä huippuseurojen modernia peliajattelua, jossa korostuvat nopeat suunnanmuutokset, roolitettu liike ja tarkkaan suunnitellut syöttöketjut. Tämä voi pitkällä aikavälillä auttaa pelaajia sopeutumaan paremmin myös seurajoukkueidensa vaatimuksiin ja vahvistaa Englannin asemaa yhtenä maailman taktisesti edistyneimmistä maajoukkueista.
Samalla on selvää, että keskustelu jatkuu: oliko Southgaten varovaisempi, mutta tasapainoisempi lähestymistapa lopulta tehokkaampi vai tuoko Tuchelin rohkeampi filosofia Englannille sen viimein puuttuvan mestaruuden? Vastaus saadaan vasta tulevissa ratkaisuotteluissa.
Ranskan ja Englannin erilaiset polut huipulle
Tuchelin Englannin muutosta on mielenkiintoista verrata muihin huippumaihin, erityisesti Ranskaan, joka on viime vuosina yhdistänyt vahvan yksilöosaamisen ja kollektiivisen rakenteen menestyksekkäästi. Ranskan maajoukkueen kesän lämmittelyottelussa nähtiin, miten dynaaminen ja hallitseva pelitapa voi horjuttaa jopa perinteisiä jalkapallomahteja, kun Ranska osoitti ylivoimansa ja kaatoi Englannin Vannesissa pelatussa ottelussa. Näiden kahden jalkapallomahdin erilaiset lähestymistavat taktiikkaan ja riskinhallintaan tarjoavat arvokasta vertailupohjaa myös Tuchelin projektille.
Ei sisällä instagram post:eja
