Arman Alizad arvostelee lännen kaksoisstandardeja Iranin ihmisoikeusloukkauksissa
TV:stä ja dokumenttisarjoista tuttu Arman Alizad on ottanut poikkeuksellisen voimakkaasti kantaa Iranin ihmisoikeustilanteeseen ja länsimaiden suhtautumiseen siihen. Hänen mukaansa länsi syyllistyy räikeisiin kaksoisstandardeihin, kun Iranin kansan kärsimys sivuutetaan tai siitä vaietaan, koska se ei sovi vallitsevaan poliittiseen narratiiviin.
Perheen pako Iranista ja vapauden merkitys
Alizad muistuttaa, että hänen perheensä joutui pakenemaan Iranista vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Uudessa kotimaassa lännessä – ja erityisesti Suomessa – perhe sai takaisin sen, mikä Iranissa riistettiin.
Alizadin mukaan kyse ei ollut abstrakteista arvoista, vaan konkreettisesta oikeudesta elää ilman pelkoa, pakkoa ja jatkuvaa ideologista valvontaa.
– Lännessä ja nimenomaan Suomessa me saimme takaisin sen, mikä meiltä riistettiin: vapauden, itsemääräämisoikeuden ja turvan, Alizad kirjoittaa.
Hän kertoo kokevansa syvää kiitollisuutta länsimaisia demokratioita kohtaan, mutta samalla tarkkailevansa nykykehitystä kasvavalla huolella ja pettymyksellä.
Länsimaisen feminismin ja progresiivisuuden kaksinaismoralismi
Alizad kohdistaa jyrkimmän kritiikkinsä länsimaiseen feminismin ja progressiiviseen liikkeeseen, joiden hän katsoo käyttävän ihmisoikeuksia ja solidaarisuutta valikoivasti.
– Näen lännessä ilmiön, joka herättää raivoa ja surua: länsimaisen feministisen ja progressiivisen liikkeen kaksinaismoralismin, hän jatkaa.
Hänen mielestään moni äänekäs ihmisoikeus- ja tasa-arvotoimija vaikenee Iranin tilanteesta, koska se ei sovi heidän poliittiseen identiteettiinsä tai ideologiseen viitekehykseensä. Solidaarisuus ei tällöin perustu universaaleihin periaatteisiin, vaan siihen, ketkä kulloinkin sopivat omaan leiriin.
Hijab-keskustelu: vapaus lännessä, pakko Iranissa
Yksi Alizadin keskeisistä teemoista on hijab-keskustelu. Hänen mukaansa lännessä puhutaan huivin käytöstä usein pelkästään yksilön vapautena ja valintana, mutta samalla sivuutetaan se, että Iranissa huivi on valtion määräämä pakko.
Iranissa naiset voivat joutua vankilaan, kidutetuiksi tai jopa menettää henkensä vastustaessaan pakollista huivia ja teokratian sortoa.
– Henkensä, vapautensa ja tulevaisuutensa vastustaessaan tätä pakkoa menettäneet naiset tietävät, että vastauksena voi olla vankila, kidutus tai kuolema, Alizad muistuttaa.
Alizadin mukaan tilannetta ei voida selittää pois kulttuurisella moninaisuudella tai ”erilaisella arvomaailmalla”. Hän korostaa, että kyse on järjestelmällisestä väkivallasta ja valtion ylläpitämästä pelon ilmapiiristä, jonka todelliset mittasuhteet monelta lännessä jäävät ymmärtämättä – tai joka halutaan tietoisesti sivuuttaa.
Hiljaisuus Iranin protesteista
Alizad arvostelee myös laajempaa länsimaista ja kansainvälistä aktivismia siitä, että Iranin massiiviset protestit ja ihmisoikeusloukkaukset ovat jääneet vähälle huomiolle verrattuna moniin muihin globaaleihin kriiseihin.
Hän mainitsee esimerkkinä tunnetut ilmasto- ja ihmisoikeusliikkeet, jotka ovat olleet äänekkäitä monissa muissa kysymyksissä, mutta Iranin kohdalla vaienneet tai tyytyneet symbolisiin eleisiin.
– Solidaarisuus on lännessä yhä useammin sidottu poliittiseen identiteettiin, ei universaaleihin periaatteisiin, hän julistaa.
Alizadin mielestä oikea solidaarisuus mitataan juuri silloin, kun kyse on poliittisesti epämukavista tai ideologisesti hankalista tilanteista – ei silloin, kun kaikki ovat valmiiksi samaa mieltä.
Synkkä kuva Iranin arjesta
Kirjoituksessaan Alizad maalaa karun kuvan Iranin tämänhetkisestä todellisuudesta. Hänen mukaansa perusoikeudet on riistetty, ja tavallinen arki on muuttunut selviytymistaisteluksi.
Hän kuvaa, kuinka sähkökatkot ovat arkipäivää, vesi on monin paikoin saastunutta, ruoan hinnat ovat karanneet käsistä ja monille perheille perustarpeiden täyttäminen on lähes mahdotonta. Terveydenhuolto ja lääkkeet ovat puutteellisia, ja köyhimmät ihmiset jätetään hänen mukaansa kirjaimellisesti kuolemaan.
– Nuorilta on viety tulevaisuus, vanhoilta arvokkuus, Alizad tiivistää.
Hänen mukaansa Iranin kansa elää järjestelmässä, jossa toivo paremmasta tukahdutetaan ja pienikin vastarinta voi johtaa ankaraan rangaistukseen. Tästä huolimatta ihmiset nousevat kaduille, vaativat vapautta ja ottavat valtavia riskejä puolustaakseen oikeuttaan päättää omasta elämästään.
Moraalinen vaatimus: seiso Iranin kansan puolella
Kirjoituksensa lopussa Alizad esittää voimakkaan vetoomuksen länsimaiselle yleisölle, aktivisteille ja poliittisille liikkeille. Hänen mielestään Iranin kansan rinnalla on seistävä silloinkin – ja erityisesti silloin – kun se on poliittisesti hankalaa tai ei sovi omaan ideologiseen viitekehykseen.
– Jos feminismi, progressiivisuus tai aktivismi ei kykene puolustamaan Iranin kansaa silloin kun se on poliittisesti epämukavaa, se on menettänyt moraalisen uskottavuutensa, hän kirjoittaa.
Alizadin mukaan ihmisoikeuksien universaalius mitataan juuri Iranin kaltaisissa tilanteissa: joko ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, tai ne ovat vain retorinen työkalu, jota käytetään silloin kun se palvelee omaa poliittista agendaa.
Vahva kuva kapinasta ja vapauden janosta
Alizad jakaa kirjoituksensa yhteydessä vahvan, symbolisen kuvan Iranin yöstä, joka palaa liekeissä. Savun ja tulen keskeltä nousee vallankumousta edeltänyt Iranin lippu, jota yksi mielenosoittaja pitelee korkealla kaaoksen keskellä. Pimeä katu hehkuu tulen valossa, ja ympärillä näkyvät levottomuuksien ja yhteenottojen jäljet.
Kuva kiteyttää Alizadin sanoman: se on tiivistys raivosta, epätoivosta ja toivosta – halusta murtaa pelon vallassa elävä järjestelmä ja palauttaa Iranin kansalle sen perusoikeudet. Kuvan ja tekstin yhdistelmä muistuttaa, että jokaisen otsikon ja uutisvirran taakse kätkeytyy todellisia ihmisiä, jotka maksavat vapauden hinnan omalla kehollaan ja elämällään.
Alizadin julkaisu on kerännyt runsaasti tykkäyksiä ja kommentteja, ja monet seuraajat ovat kiittäneet häntä siitä, että hän käyttää julkista asemaansa Iranin tilanteen esiin nostamiseen. Samalla keskustelu on herättänyt kysymyksen siitä, miten länsimaiset liikkeet ja yksittäiset ihmiset voivat tukea Iranin kansaa konkreettisesti – ei vain sanoilla, vaan myös teoilla.
Kansainvälisen urheilun ja politiikan rinnakkaiset todellisuudet
Alizadin viesti osuu aikaan, jolloin kansainvälisessä julkisuudessa puhutaan paljon myös urheilun ja politiikan suhteesta. Esimerkiksi eurooppalaisessa rugbyskenessä pohditaan, millaista on pelata ja matkustaa vihamielisissä ympäristöissä ja mitä arvoja joukkueet kantavat mukanaan. Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, miten Northamptonin valmistautuminen vihamieliseen Bordeaux’n hornankattilaan ja Henry Pollockin nousu myrskyn silmään kuvastavat toisenlaista, urheilun kautta näkyvää jännitteiden maailmaa – samalla kun Iranissa taistellaan elämän ja kuoleman kysymyksistä.
Alizadin ulostulo muistuttaa, että riippumatta siitä, seuraammeko urheilua, politiikkaa tai kulttuuria, ihmisoikeudet ja vapaus ovat kysymyksiä, joita ei voi rajata vain yhden maan tai yhden liikkeen sisälle.
